Empatia on huono lähtökohta politiikalle


Äkkiseltään voisi kuvitella, että empatia olisi keskeinen edellytys hyvälle politiikalle. Väitettä hieman mietittyäni joudun kuitenkin toteamaan, että itse asiassa asia ei ole suinkaan näin. Aluksi on hyvä tehdä selväksi, että yksityisessä elämässä pidän empatiaa hyvänä piirteenä. Auttaahan se myötäelämään muiden ihmisten kokemuksia ja samaistumaan niihin ja näin ollen se toimii parhaimmillaan ihmisiä yhdistävänä siteenä.

Empatia on kuitenkin rajoittunutta. Karkeasti todettuna se rajoittuu meille läheisiin ihmisiin ja niihin sisäryhmiin, joihin kulloinkin koemme kuuluvamme. Konkreettisesti se huomataan, kun ajatellaan, että perheenjäsenellemme tapahtuisi ikävä onnettomuus. Suurin osa meistä kokisi enemmän empatiaa tässä tilanteessa verrattuna tilanteeseen, jossa luemme lehdestä toisella puolella maailmaa tapahtuneesta onnettomuudesta. Käsitteenä empatia on siis hyvin subjektiivinen ja sillä on suunta – se lähtee jostakusta ja kohdistuu johonkuhun. 

Empatian luonteesta johtuen sen käyttö käyttö politiikassa johtaa välittömien ja helposti nähtävien hyötyjen suosimiseen. Politiikan tavoite taas olisi hyödyttää mahdollisimman paljon kaikkia yhteiskunnan jäseniä. Tähän subjektiivisuus ei oikein sovi. Empatiaa on myös hankalampi tuntea sellaisia ihmisiä kohtaan, joita ei syystä tai toisesta havaita. Luultavasti empatiaan perustuva politiikka johtaa siis sellaisten ongelmien ratkomiseen, jotka ovat päätöksentekijöille helposti havaittavissa ja joissa hyödyllä on selkeä omistaja.

Kansankielessä puhutaan tämän ilmiön kohdalla usein eturyhmäpolitiikasta, jossa edunsaajat ovat järjestäytyneet pitämään kiinni saavutetuista eduistaan. Tämä on mielestäni ristiriidassa demokratian tavoitteen kanssa, jonka tulisi olla se, että kaikki tulevat kuulluksi ja että kaikkien etua ajettaisiin mahdollisimman tehokkaasti. Eikä vain niiden, joiden etu on onnistuttu paketoimaan helposti nähtävään muotoon.

Toinen ongelma empatiassa on se, että sitä on hyvin hankala kokea sellaisiin asioihin, joita ei vielä ole olemassa. Hyvässä päätöksenteossa taas joudutaan toisinaan maksamaan pientä ajallista hintaa. Välillä tämän hetken hyvinvointia olisi hyvä siirtää tulevaan hetkeen, jolloin sitä saadaan huomattavasti enemmän tai useammalle. Empatian käyttö politiikan johtavana ajatuksena voi siis pahimmillaan rajoittaa investointeja tulevaisuuteen.

Otetaan käytännön esimerkki. Suomessa voisi olla tilanne, jossa vaaditaan minimieläkkeiden nostoa. Empaattinen vaihtoehto olisi nostaa niitä. Tämä päätös voi kuitenkin rajoittaa mahdollisuuksia tarjota samoja etuuksia enää viiden vuoden päästä. Tai sitten kustannuksen maksaa jokin muu ryhmä. Esimerkiksi voisi käydä niin, että eläkkeiden noston jälkeen tulevina vuosina koulutukseen ei riitäkään yhtä paljon panostuksia ja tulevat koululaiset kärsivät.

Pitkässä juoksussa empaattinen toiminta politiikassa johtaa erilaisten defensiivisten instituutioiden luomiseen. Ne ovat laitoksia, jotka on luotu palvelemaan sisäryhmän etua ja rakentavat aitoja ryhmän ympärille. Tämä on täysin luonnollinen asia. Ongelma näissä instituutioissa ei olekaan niiden luominen, vaan se, että niitä on hyvin vaikea purkaa. Kun aidat on kerran rakennettu, niiden purkaminen ei tapahdu sormen napsautuksella. Milloin instituutioita sitten tulisi purkaa? Silloin kun alkuperäinen viiteryhmä ei ole enää relevantti esimerkiksi teknologisesta kehityksestä johtuen. Jos instituutiota ympäröivän yhteiskunnan olosuhteet pysyvät samoina, purkamiselle ei ole tarvetta.

Suomen kokoisessa maassa taas ei ole rajallisista resursseista johtuen mahdollista perustaa loputtomasti uskottavia instituutioita. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa luonnolliset sisäryhmät joutuvat taistelemaan menneen ajan sisäryhmien pohjalle organisoituneita instituutioita vastaan. Myöskään vanhojen instituutioiden sisällä ei useinkaan ole kannustinta luopua asemastaan tai vaihtaa strategiaa, sillä ne ovat yhteiskunnan pelikentällä edullisessa asemassa.

Jos ajatellaan asiaa sosiaalipsykologisesta näkökulmasta, saavutettuja etuja on helppo puolustaa. Vaatimus niiden purkamisesta voidaan paketoida uhrimuotoon empatian kohteeksi “jos teette näin, niin me menetämme”. Tässä on olennaista, että tiedetään tarkalleen kenen etuja ollaan purkamassa, sillä “meillä” on nimet ja kasvot. Nurkan takana odottavia etuja kohtaan taas on vaikeampi löytää samanlaista tunneperäistä hyväksyntää, sillä vielä ei tiedetä keitä hyötyjät tarkalleen ottaen ovat.

Nykytiede tarjoaa lähitulevaisuuden ennustamiseen hyvinkin luotettavia tekniikoita, joilla voidaan arvioida eri politiikkatoimien vaikutusta. Välillä voi siis olla tarpeellista toteuttaa sellaista politiikkaa, joka ei tarjoa ihmisille tässä hetkessä kaikkea sitä hyvää, joka olisi mahdollista saada. Konkreettinen esimerkki tästä on ilmastopolitiikka, jossa ihmiset joutuvat tekemään myönnytyksiä sen eteen, että tulevaisuudessa olisi suuremmat mahdollisuudet hyvinvoinnille.

Lyhyesti edellä esitetyn ajatukseni voi muotoilla seuraavasti: Empatian käyttö politiikan ohjenuorana johtaa defensiivisten instituutioiden syntyyn, mikä taas kaventaa niitä valintamahdollisuuksia, joita yhteiskuntapolitiikassa voidaan tehdä tulevaisuudessa. Tämän vuoksi empatian kanssa tulee olla hyvin varovainen. Loppukaneettina todettakoon, että hyvä politiikka voi sisältää empaattisuutta. Sen ei vaan tule olla politiikan määräävä kriteeri, sillä politiikassa tulee pyrkiä unohtamaan sisäryhmien ehdoilla eteneminen. Tavoitteena tulee pyrkiä lisäämään kaikkien hyvinvointia ottaen huomioon myös tulevaisuuden.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here