Jyri Paretskoi ja Erkki Seppänen: Tolkun muistolle

0
2264

Erkki Seppänen: Tervehdys, Jyri! Halusin keskustella kanssasi siitä, että miten katselet tänä päivänä tammikuussa 2016 julkaisemaasi kolumnia "Tolkun ihmiset"? Millä tavoin suomalainen keskustelukulttuuri on sen jälkeen sinun näkövinkkelistäsi kehittynyt? Ja miksi ihmeessä sinä lähdit ylipäätään tuommoiselle aatteiden miinakentälle? Eikö tuo aihe olisi ollut parempi suosiolla sivuuttaa ja jättää viisaammille?

Jyri Paretskoi: Moi taas, Erkki! Tolkun ihmiset -kolumnini on ollut kirjoittamistani kolumneista ylivoimaisesti luetuin, siteeratuin ja varmasti juuri niistä syistä myös eniten keskustelua herättänyt. Kaikesta väärinymmärtämisestä huolimatta olen edelleen ylpeä kirjoituksestani, sillä uskon, että julkaisuhetkellään se vastasi hyvin monen tavallisen kaduntallaajaan ajatuksia.

Loppuvuodesta 2015 olin itse varsin ymmälläni siitä ristiriidasta, joka vallitsi julkisen keskustelun ja arkihavaintojeni välillä. Vaikutti nimittäin siltä, että sosiaalisessa mediassa ja lehtien ja verkkojulkaisujen kommenttiosioissa äänessä olivat ne ihmiset, jotka jostain syystä halusivat ilmaista näkemyksensä mahdollisimman kärkkäästi ja ilkeästi ilman todellista halua aitoon vuorovaikutukseen ja faktoihin perustuvaan keskusteluun.

ES: Kerro vähän lisää tästä ristiriidasta?

JP: Oikeassa elämässä ja kasvokkain ainakin minun tapaamani ihmiset olivat jokseenkin kaikki samoilla linjoilla hyvin monista asioista, esimerkiksi juuri turvapaikkajärjestelmästä: oikeasti hädässä olevia tuli tietenkin pyrkiä mahdollisuuksien mukaan auttamaan, mutta samalla ymmärrettiin myös se, että turvapaikanhakijoiden joukossa oli paljon myös sellaisia, jotka olivat liikkeellä ensisijaisesti vain paremman elintason perässä.

Juuri tämä havainto, että ihmiset olivat todellisuudessa hyvin järkeviä ja pystyivät ilmaisemaan itseään muutenkin kuin solvauksin, sai minut kirjoittamaan kolumnin, sillä halusin, että tämä vallitseva asiantila sanottaisiin ääneen. Yleinen mielipide ja asenneilmasto oli jotain ihan muuta kuin keskenään riitelevien, inttävien ja kärjistävien nettikirjoittelijoiden huutelut.

ES: Tiesitkö millaiseen hommaan ryhdyt kun lähdit kirjoittamaan kolumnia? Itse olin kirjoittanut ensimmäisen kerran tästä polarisaation aiheesta Uuden Suomen blogin syyskuussa 2015 ja olin kyllä hieman epäluuloinen, mutta en silti täysin hahmottanut sitä kuinka vahvoja tunnereaktioita se herättäisi ja miten helposti ihmiset antavat ennakkoluulojensa sumentaa ajatteluaan. Miten valmistautunut sinä olit?

JP: Tolkun ihmiset on kaikista kolumneistani se, jota mietin, suunnittelin ja valmistelin kaikista pisimpään, koska aihe oli toisaalta niin tärkeä ja toisaalta herkkä ja tulenarka. Halusin, ettei tekstiäni voisi ymmärtää väärin, vaan että sen sanoma välittyisi kirkkaana kaikille. Näin jälkeenpäin voi tietysti todeta, ettei näin käynyt.

Oikeastaan kaikki tärkeimmät kohdat tekstissä ovat itsestäänselvyyksiä, jotka kuitenkin piti tuoda esille, sillä julkisessa keskustelussa ne eivät saaneet jostain syystä painoarvoa, ehkä juuri siksi, että ne olivat niin itsestään selviä eivätkä siten erityisen mediaseksikkäitä toteamuksia.

Mielestäni suurimmalle osasta kansaamme oli ja on yhä edelleenkin päivänselvää esimerkiksi se, että rasismi on väärin ja että toisia pitää muutenkin kohdella kunnioittaen. Luulen, että kolumnissani ihmisiin vetosi erityisesti ehdottomuuden kyseenalaistaminen: vaikka vastustaa rasismia ja vaatii ihmisoikeuksien noudattamista, ei silti tarvitse sulkea silmiään turvapaikkajärjestelmän epäkohdilta tai nimitellä jokaista eri mieltä olevaa rasistiksi tai suvakkihuoraksi.

Luulen, tai ainakin haluan uskoa, että Tolkun ihmiset -kolumni, sen saama huomio ja sen herättämä keskustelu omalta osaltaan kohensivat keskustelukulttuuriamme ja puhdistivat ja paransivat yleistä ilmapiiriä. Vihapuhe ja varsinkin toimittajien vainoaminen ovat ihan todellisia ilmiöitä, samoin kuin perusteeton leimaaminen ja vaientamisyritykset mustamaalauskampanjoilla niin, ettei suunsa auki saanut sitä varmasti toiste tee.

ES: Kyllä. Itsellänikin on kokemusta tuollaisesta mustamaalauksesta. Se on melko yleistä tällaisissa ”vaihtoehtoisissa” nettiblogeissa ja todella alhaista toimintaa. Pitäisi pyrkiä ja pystyä parempaan.

JP: Aivan. Näinhän tosiaan tapahtuu useimmiten niille, jotka yrittävät maltillisesti kertoa, ettei ihmisiä tule tuomita ihonvärinsä tai uskontonsa perusteella. Mutta myös niille, jotka yrittävät ihan yhtä maltillisesti puhua esimerkiksi siitä, että islamistien näkemykset tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta eivät sovi yhteiskuntaamme.

Arvelen, että keskustelukulttuurimme on vielä kehitysvaiheessa ja että alkuun ylilyöntejä voi tulla paljonkin ennen kuin tilanne vakiintuu toivon mukaan edes hyvälle keskitasolle. Opetan yläkoulussa nuoria ja voin ilokseni todeta, että nuoret ovat todella taitavia, asiallisia ja monella tapaa parempia keskustelijoita kuin vanhemmat ikäpolvet.

ES: Toivoa siis on. Se on kyllä totta — olen itsekin saanut palautetta nuorilta, jotka ovat jopa hieman ihmetelleet miksi asiallisen keskustelun peräänkuuluttaminen saa aikaan kuohuntaa.

JP: Ehkä se pahin vitsaus keskustelukulttuurissamme on haluttomuus aidosti kuulla ja ymmärtää toista sekä siihen liittyen periksiantamaton usko siihen, että itse on aina oikeassa ja tietää parhaiten, kuinka asiat ovat tai kuinka niiden tulisi olla. Monissa näkemissäni ”keskusteluissa” molempien osapuolten tavoitteena on voittaa ja osatavoitteena nolata kanssakeskustelija. Se ei ole kovin hedelmällistä vaan pikemminkin kaikkien ajan tuhlaamista.

En ole varma, mutta minusta tuntuu, että tähän liittyy jollain tapaa ihmisten halu saada hyväksyntää niiltä ihmisiltä, jotka he itse mieltävät omaksi ryhmäkseen tai ”puolekseen”.

ES: Tällainen jakautuminen sisä- ja ulkoryhmiin on tietysti hyvin tunnettu ilmiö ihmispsykologiassa. Omaa viiteryhmää pidetään automaattisesti parempana ja hyveellisempänä kuin ulkoryhmää. Tästä syntyy kaikenlaista ikävää.

JP: Aivan niin. Syntyy vastakkainasettelua ja asetelmia, joiden olemassaolon ainoa tarkoitus on vastustaa toista. Hyvä puoli tässä on se, että eivät kaikki suinkaan edusta tällaista lähestymistapaa. Edelleenkin äänessä ovat useimmiten ne, jotka hakemalla hakevat riitaa ja vastakkainasettelua, mutta nyt olen ollut huomaavinani, että keskusteluun ovat alkaneet yhä enenevissä määrin osallistua ne, jotka todella haluavat keskustella ja sitä kautta toivottavasti myös löytää ratkaisuja. Kuten Tolkun ihmiset -kolumnissani sanoin, nyt kaivataan juuri niitä, jotka mieluummin rakentavat kuin hajottavat.

ES: Olen havainnut samaa, mutta palataan minun havaintoihini vähän myöhemmin. Kerro vielä joitain ihan käytännön kokemuksia tai tapauksia kolumnin julkaisun jälkeen?

JP: Olen välillä miettinyt, olisiko pitänyt kuitenkin jättää koko Tolkun ihmiset -kolumni kirjoittamatta, mutta silloin olisin tavallaan luovuttanut ja ollut hiljaa, ja se ei vain sovi minun ajatusmaailmaani. Olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, kirjailija ja kolumnisti, en todellakaan mikään poliitikko vaan ihan tavallinen ihminen. Minulla kuitenkin mielestäni oli sanottavaa, jonkinlainen taito muotoilla asia ymmärrettävään muotoon ja mahdollisuus julkaista näkemykseni lehdessä. Olisi ollut väärin jättää kirjoittamatta asiasta, josta ehdottomasti piti kirjoittaa.

Toki siitä on poikinut aika surkuhupaisiakin seurauksia. Pidän kunnia-asianani, että suhtaudun ihmisiin asiallisesti, vaikka he olisivatkin eri mieltä kanssani, mutta joillekin on tärkeämpää, etteivät he vahingossakaan tule liitetyksi ihmisiin, joiden heidän oma piirinsä kertoo olevan pahoja. Kun jotkut alkoivat kolumnini ilmestymisen jälkeen puhua, että Tolkun ihmiset olivat suurin piirtein pahin vitsaus maan päällä, holokaustin mahdollistajia, natsien kätyreitä ja rasismia normalisoivia ihmishirviöitä, reagoivat jotkut omasta imagostaan huolissaan olevat kirjailijakollegani asiaan poistamalla minut kaverilistaltaan, kieltäytyipä joku jopa esiintymästä samassa tilaisuudessa kanssani.

ES: Kyllä. Tuo on tuttua minullekin. Olin jollain tapaa yllättynyt siitä miten jopa tututkin ihmiset saattoivat kääntää selkänsä ja liittyä johonkin lähipiirin laulukuoroon. Tämmöinen heimoutuminen tuntuu olevan nykyisin hirveän helppoa. Ehkä se on ollut sitä aina?

JP: Mielestäni tuollainen toiminta on jotenkin tälle ajalle tyypillistä mutta siltikin jotenkin hämmentävän absurdia, surullistakin. On tuon kolumnin kirjoittamisella ollut siis negatiivisiakin vaikutuksia, mutta niin kai on aina, jos ottaa kantaa johonkin yhteiskunnalliseen ilmiöön. Ei hiljaa nurkkaan käpertyminenkään mikään ratkaisu voi olla, vaikka toisaalta ymmärrän hyvin niitäkin ihmisiä, jotka eivät halua koskea vaikeisiin asioihin pitkällä tikullakaan.

ES: Kyllä. Hah, ei tässä ilmapiirissä voi tätä vilpittömästi kenellekään suositella! Mielenkiintoista ajatella kyllä tuota draaman kaarta sinunkin kohdallasi. Eli fiilikset liukuivat presidentin puhelusta pikkuhiljaa natsitteluun? Kerro vähän tarkemmin miltä se tuntui? Mitä ajatuksia se herättää, kun luet edelleen tahallisia tai tahattomia vääntelyitä ”tolkun ihmisistä” väkivallan hyväksyvinä hissukoina, vasemmiston demonisoijina tai jopa uusnatsien puolustajina?

JP: Luonnollisesti olin hyvin hämmentynyt kirjoitukseni vääntelystä merkitsemään mukamas jotain, mitä siitä ei parhaalla tahdollakaan voi saada irti, ei sitten millään. Ehkä useimmilla vääristelijöillä oli aidosti ihan vilpitön halu tehdä ja puolustaa jotain epämääräistä hyvää ja oikeamielistä, ja kun sitten jotkut ilmoittivat, että kyllä nämä tolkun ihmiset ovat ihan niitä kaikista pahimpia, täytyi monen tietenkin ihan periaatteesta vastustaa kaikkea tolkun ihmisiin liittyvää, vaikka itse tekstin pääkohdista juuri kukaan ei ollutkaan eri mieltä.

Toisaalta täytyy muistaa katsoa myös peiliin, sillä kieltämättä olisin voinut olla joissain kohdin vielä selkeämpi ja käyttää vielä enemmän rautalankamallia, jottei olisi jäänyt mahdollisuutta kummallisille tulkinnoille, mutta ehkä olin silloin niin hyväuskoinen, etten ymmärtänyt ihmisten ihan noin reippaasti vääristelevän asioita.

ES: Mistä sinä luulet, että tällainen kumpuaa? Koska minusta on kiistatonta, että tuo on vääristelyä. Mitään tuollaista ei ole luettavissa kolumnissasi tai myöhemmin Tolkun tie -vetoomuksessa, jota olimme molemmat yhdessä laatimassa.

JP: Luulen, että edelleen silloin tällöin nähtävät tolkun ihmistä demonisoivat kirjoitukset johtuvat koko käsitteen muuttumisesta ja elämisestä tarkoittamaan joidenkin mielissä jotain ihan muuta kuin mitä se alun perin tekstissäni oli.

ES: Näetkö tässä jotain tarkoitushakuisuutta tai poliittista agendaa?

JP: Ehkä kaikista epämieluisin vaihtoehtoinen selitys tolkun ajatusten vääristelylle olisi se, että jotkut haluavatkin ylläpitää vastakkainasettelua ilman todellista pyrkimystä rakentavaan keskusteluun, jonka kuitenkin on oltava lähtökohtana asiosta päätettäessä. Onko tämä perusasia sitten unohtunut? Ehkä. En voi tietää.

Mutta entä sinä? Mitä sinä ajattelet näistä asioista? Sen mitä olen seurannut sinun osallistumistasi yhteiskunnalliseen keskusteluun, voin sanoa, etten ole ehkä koskaan tavannut noin lehmänhermoista keskustelijaa. Et ole haukkunut, nimitellyt tai hakenut keskustelukumppanin nolaamista, vaan jaksat aina kärsivällisesti selittää ja kysellä. Jos kaikki pystyisivät samaan, olisi varmaankin paljon nykyistä vähemmän ohipuhumista, mielensä pahoittamista ja tarpeetonta vastakkainasettelua. Tästä huolimatta tiedän myös sinun joutuneen käsittämättömien syytösten kohteeksi. Miltä se sinusta tuntuu ja miksi arvelet näin käyneen?

ES: Olen kotoisin Muhokselta, mutta meillä oli kylläkin vain hevonen ja kaneja — ei lehmiä. Minulla on kyllä hevosen muisti ja kaniinin reidet. Hermot ovat ehkä periytyneet äidiltäni, koska muistan että hän oli lapsuudessani hyvä keskustelija. Niin, mutta kyllä se vääristelyn määrä on oikeasti jotain käsittämätöntä, varsinkin silloin kun sitä tekevät ihan akateemisen koulutuksen saaneet ihmiset, joiden tulisi minun mielestäni pitää rimaa korkeammalla. Siinä hukkuu semmoinen perusrehellisyys jonnekin oman vihantunteen tai ennakkoluulojen alle.

Ehkä semmoisen kriittisen huomion ja palautteen voisin sinne Iisalmeen päin heittää, että minusta yksi virhe siinä alkuperäisessä kolumnissasi oli ikään kuin henkilöidä se ajatus ihmiseksi — tolkun ihmiseksi. Se on voinut tavallaan ohjata jotkut hahmottamaan asian liikaa ihmisryhmien kautta, siis tyyliin että on joku ryhmä "tolkkuja" ja sitten on ryhmä "ääripää 1" ja vielä ryhmä "ääripää 2". Varsinkin tämmöiseen nykypäivänä hyvin trendikkääseen identiteettipolitiikkaan ja ihmisten ryhmittelyyn suuntautuvat saattavat ehkä herkästi ymmärtää asian näin.

Minun mielestäni me puhuttiin tästä ja koetettiin sitä sitten siinä melkein vuotta myöhemmin (8.11.2016) yhdessä laaditussa Tolkun tie -vetoomuksessa lähestyä enemmän asiallisen ja toista kunnioittavan vuoropuhelun ajatuksen kautta. Ja pyrkimyshan oli sitten laajentaa sitä yli vähän ahdaskatseisten puoluerajojenkin ottamalla mukaan siihen allekirjoittajaa käytännössä joka puolueesta. Ketä nyt sattui aiheen liepeiltä tuohon aikaan kirjoittamaan tai puhumaan.

JP: Aivan.

ES: Koska sillä tavalla minä sen kolumnisi alun alkaen tulkitsin. Tolkku on metodi — ei ihminen — se on pyrkimys käydä avointa, vastapuolta kunnioittavaa ja faktapohjaista debattia. Ei mitään sen mystisempää. Jotkut, kuten esimerkiksi Vihreiden Lilja Tamminen, ovat myös nostaneet esiin ajatusta "metamodernismista". Hän puhuu uusvilpittömyydesta, kyynisyyttä vastaan taistelemisesta ja uuden yhteyden hakemisesta dialogin kautta, yli vanhojen poteroiden, ja se on minusta myös tervetullutta.

Minä en halua puhua ihmisryhmistä sinänsä, monestakin syystä, koska jokainen meistä voi varmasti käyttäytyä joskus vähän tolkuttomasti ja tehdä virheitä. Se on ihan yleisinhimillinen piirre karvoihin ja puoluekirjaan katsomatta. Yhteiskunnan sisälle muodostuvien erillisten ryhmittymien sijaan olisi liikuttava kohti yhteistä pyrkimystä sivistyneeseen kanssakäymiseen.

JP: Niin, ymmärrän kyllä hyvin tuon kritiikkisi, vaikka eihän tolkun ihmisistä puhuminen tietenkään mikään virhe ollut vaan korkeintaan pienen pieni erheen tapainen, näin jälkikäteen ajatellen. Mutta joo, sitähän tekstissäni on jonkin verran kritisoitu, että siinä tavallaan nostetaan toiset ihmiset ikään kuin kaiken älämölön ja tyhmyyksien yläpuolelle mahtavassa järkevyydessään, vaikka tosiaankin on niin, että erehtymätön ja täydellinen heittäköön ensimmäisen kiven.

ES: Jep. Minä mokasin viimeksi tänään saunaa lämmittäessä. Unohdin nimittäin sytyttää puut.

JP: Hahhah! Kyllä. Ehkä tuon mainitsemasi toimintatavan ulottaminen koskemaan ihmisen ominaisuuksia joidenkin toisella tavalla toimivien ääripäiden väliin ei ollut paras mahdollinen valinta, mutta toisaalta viestin perille menemisen kannalta se oli tuolloin perusteltavissa. Jo tuolloin oli nimittäin paljon ihmisiä, jotka esimerkiksi maahanmuuttoasioihin kantaa otettuaan saivat kuulla olevansa joko hirmuisia rasisteja tai sitten yhteiskuntajärjestystä rapauttavia suvakkihuoria, jotka halusivat turvapaikan kaikille, jotka sitä vain suinkin pyytäisivät.

Ja tämä siis oli nähtävissä tapauksissa, joissa joku oli aivan asiallisesti ottanut kantaa johonkin esimerkiksi tyyliin "eivät taida kaikki turvapaikanhakijat täyttää kriteereitä maahan jäämiseksi" tai vaikkapa "emmehän me voi pelkän lähtömaan perusteella tietää, kuka todella on avun tarpeessa ja kuka ei". Mutta keskustelu oli jo tuolloin ajautunut siihen pisteeseen, että pelkkä suunsa avaaminen väärässä paikassa aiheutti joissain ylimitoitettuja reaktioita ja tunnekuohuja puolesta tai vastaan. Vaikka esimerkiksi tuommoiset näkemykset olivat faktojen valossa ihan perusteltuja.

ES: Minä seurasin keskusteluja tuolloin aktiivisesti myös ja jaan kyllä havaintosi. Mitä sitten tulee siihen minun suuntaani suunnattuun loanheittoon, niin se on tietysti naurettavaa eikä perustu yhtään millekään. Ainoastaan sille, että olen ylipäätään puhunut ja kirjoittanut aiheesta. Se on oikeastaan ollut samankaltaista törkyä ja mustamaalausta, jonka kohteeksi monet toimittajat ja muutkin ovat joutuneet. Eli siinä yritetään hyökätä henkilön maineeseen sekä uskottavuuteen ja koetetaan esittää hänet jotenkin kyseenalaisessa valossa, sivuuttaen täysin mitä ihminen oikeasti sanoo tai kirjoittaa.

JP: Mistä se sinun mielestäsi sitten johtuu?

ES: Varmaan se — ironista kyllä — pohjautuu ennakkoluuloihin, en osaa sitä muuten tyhjentävästi selittää. On omaksuttu tämmöiset ennalta asetetut ajattelumallit, joissa on jo valmiiksi määritelty kertomuksen hyvät ja pahat. Automaattisesti. Vähän semmoinen mustavalkoinen yksinkertaistus maailmasta, kun taas minä olen koettanut sanoa, että pitäisi katsoa asioita laajemmasta näkökulmasta ja tarkastella myös sille omalle tarinalle epämieluisia faktoja.

Ehkä jotkut ovat tässä vuosien ajan jatkuneessa maahanmuuttokeskustelussa ajautuneet niin syvälle kuoppiinsa, että sieltä on vaikea tulla pois, vaikka kuinka maailma ympärillä muuttuisi ja aihetta lähestyttäisiin asiallisesti. On jotenkin ehkä sidottu oma identiteetti, ryhmähenki ja ehkä jopa urakin niin tähän yhteen näkemykseen, että siitä ei pysty päästämään irti. Eikä voi antaa tuumaakaan periksi, vaikka tosiasiat olisivat joskus vastaan. Koska kaikki ovat joskus väärässä.

Kaikki erimielisyys nähdään silloin absoluuttisena pahana. Se on tietysti traagista niin yksilön, yhteiskunnan kuin totuuden selvittämisenkin kannalta ja mm. sen takia olenkin itse pyrkinyt ymmärtämään ja edelleen käymään niitä keskusteluja lehmänhermoillani.

JP: Se ei ole aina helppoa.

ES: No ei tietenkään. Mutta se helpottaa kun muistaa, että on aina myös huominen päivä. Voi koettaa korjata virheensä, muuttaa lukkiutuneita käsityksiään, käydä avointa keskustelua ja pyytää vaikka anteeksi, jos on itse tullut törttöiltyä. Se on lohdullista. Ja tietysti se auttaa, ettei ole kuitenkaan mitenkään yksin puhumassa järkeä vaan palaute on suurimmalta osin ollut positiivista, siis silloin kun se on ollut oikeasti palautetta sanan varsinaisessa merkityksessä, eikä vaan alatyylistä suunsoittoa, heh!

Mitäs sanoisit muuten jos haudattaisiin mekin tuo tolkku? Kun se nyt kerran on alkanut elää omaa elämäänsä ja monissa piireissä tarkoittaa jotain ihan muuta. Eihän me voida kuitenkaan mitenkään omistaa tuota käsitettä — ihmiset käyttävät sitä kuten parhaaksi näkevät. Me voitaisiin esimerkiksi ottaa täsmällisempi käsite ja puhua polarisaatiosta, kuten esimerkiksi Depolarize-hankkeessa. Sitä rahoittaa mm. Koneen säätiö ja se vaikuttaa minusta todella varteenotettavalta. Samoista asioistahan sielläkin puhutaan.

JP: Totta. Miksipä ei?

ES: Vai tuleeko meillä taas ongelma kun sinä et hemmetti halunnut niitä sivistyssanoja käyttää, vaikka itselläsikin on vieraskielinen sukunimi! Heh! Mitenkäs polarisaatio näppärästi suomennettaisiin? Napautuminen?

JP: Ehkä ei kuitenkaan tarvitse väkisin vääntää. Se on totta, että paljon on Tolkun ihmiset -kolumnin jälkeenkin tullut asiallisia puheenvuoroja, joissa hyvin pitkälti on kyseessä sama asia, mutta ilman tolkku-termiä, ja hyvä niin. Viimeisin näkemäni puheenvuoro ylilyönneistä ja vastakkainasettelusta taisi olla Rebekka Härköseltä ja ovat niitä muutkin tuoneet julki, kuten vaikkapa Pirkko Saisio jokin aika sitten.

Ei minulla ole mitään päähänpinttymää tai pakkomiellettä tolkun ihmisistä tai tolkku-sanasta, asia siellä taustalla on tärkein. Voi jopa olla ihan paikallaan jättää koko tolkku jo menneisyyteen ja keskittyä kukin tahollaan rakentavaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

ES: Olisi ehkä mielenkiintoisempaa olla eri mieltä, mutta tästä asiasta en ole. Väitelläänkö vielä sivistyssanoista?

JP: Milloin vain! Kuten mainitsit, pyrin tosiaan käyttämään mahdollisimman vähän sivistyssanoja. Tiedän niitä kyllä paljon, ymmärränkin jopa melko paljon, mutta itse ajattelen että niiden käyttö on paikallaan esimerkiksi tieteellisissä julkaisuissa, joiden lukijoille niiden merkitys on jokseenkin selvä. Sen sijaan ihan tavallisessa kanssakäymisessä ja kirjoittelussa, niin lehdissä kuin keskustelupalstoillakin, on minusta perusteltua käyttää kieltä, joka on kaikille ymmärrettävää. Mielestäni se on keino osallistaa mahdollisimman monia, eikä silloin tule sellaista tunnetta, että tässä nyt ollaan pätemässä kaikilla näillä hienoilla sanoilla.

Jonkinlaisena kirjoittamisen ja suomen kielen ammattilaisena ajattelen niin, että vaikka tarkat käsitteet ovatkin keskustelulle hyvästä, saattaa ylenmääräinen sivistyssanojen käyttö joskus olla vain kyvyttömyyttä ilmaista itseään selväsanaisesti ja ymmärrettävästi. Toki tämä on vain mielipideasia, joten en nyt ole tässä kieltämässä keneltäkään sivistyssanojen käyttöä.

ES: Totta kai. Ymmärrän. Tuohan oli myös yksi tyypillisimpiä väärinkäsityksiä, että tässä joku porukka nostaa itsensä muka muiden yläpuolelle pätemään. Ei siitäkään todellakaan ollut kyse, vaan ihan vilpittömästä pyrkimyksestä selvittää asioita. Itse olen ainakin pyrkinyt keskustelemaan ihan kaikkien kanssa, jotka keskustella haluavat, hyvin matalalla kynnyksellä, oli sitten kyseessä tohtori, maisteri tai tenori. En näe sitä pätemisenä, vaan elintärkeänä.

Täytyy kyllä tietysti pyytää anteeksi, jos joku on tulkinnut tämän jonkinlaiseksi itsensä jalustalle nostamiseksi. Se ei kyllä ollut missään kohtaa minunkaan tarkoitukseni. Tämä aihe tuli minun eteeni siinä missä muutkin ajankohtaiset aiheet, joista olin kiinnostunut. Ja todella monet muutkin ovat tästä samasta asiasta kirjoittaneet sekä puhuneet, kuten mainitsitkin: Pirkko Saisio, Ruben Stiller, Pekka Haavisto, toimittaja Rebekka Härkönen, myös edesmennyt Perttu Häkkinen, toimittaja Kai Jaskari, toimittaja Laura Halminen, kirjailija Katri Manninen, tietokirjailija Jussi K. Niemelä, toimittaja Vappu Kaarenoja, sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa, toimittaja Johanna Korhonen, työmarkkinatutkija Varpu Multisilta, politiikantutkija Iivi Masso, kielitieteilijä Janne Saarikivi, kustannustoimittaja Kristiina Sarasti... Listaa voisi jatkaa pidemmällekin, ulkomaisista tutkijoista ja kirjoittajista puhumattakaan. Ilmiöhän koskettaa Eurooppaa laajemminkin, eikä kyse ole vain meidän pienen Suomen kuvioista, vaan tätä on syytä tarkastella myös laajemmasta näkökulmasta.

Kukaan näistäkään ihmisistä ei kuitenkaan ole ollut hyväksymässä väkivaltaa, normalisoimassa rasismia tai sanomassa ettei natsia saisi kutsua natsiksi. Eli tässä ei tosiaankaan pitäisi olla mitään kohun arvoista.

Ehkä meidän kannattaa siis vain jatkaa samaan malliin ja pyrkiä edelleen avoimeen ja asialliseen keskusteluun - kutsui sitä sitten millä nimellä tahansa?

JP: Kyllä vain! Toivon, ehkä jopa vähän uskonkin, että keskustelukulttuurimme tulee vielä paranemaan. Se vaatii tietenkin paljon työtä ja aikaa ja ennen kaikkea sitä, että ne, jotka jo osaavat käydä keskustelua vaikeistakin asioista toisia kunnioittaen ja jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen pyrkien, osallistuisivat yhteiskunnalliseen keskusteluun entistä enemmän. Luultavasti aina tulee olemaan myös niitä, jotka eivät millään opi, mutta se on vain hyväksyttävä, samoin kuin se, että on aina itsekin oltava valmis muuttamaan omia käsityksiään eikä luottaa vain siihen, että on itse aina ja kaikessa oikeassa.

Oli jälleen kerran ilo vaihtaa ajatuksia kanssasi. Itse olen ollut jo jonkin aikaa vähän sivummalla kiihkeimmästä julkisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta, ellei sitten oteta huomioon kolumnejani. Taisi käydä vähän niin, että minäkin hieman väsähdin keskustelun tasoon, inttämiseen, syyttelyyn ja vääristelyyn. Mutta sen lupaan, että jatkossakin, kun minulla on jotain sanottavaa, minä myös sanon sen.

Ehdotan maljaa tolkun muistolle. Ei unohdeta, mutta ei jäädä haikailemaankaan, vaan jatketaan ja katsotaan luottavaisina tulevaan. Kippis!

ES: Kyllä, mennään eteenpäin. Tolkun muistolle!

Erkki Seppänen (s. 4. kesäkuuta 1979 Oulu) on kielitieteilijä, muusikko ja kiireinen mies. Hän on julkaissut kymmenen kokopitkää albumia yhtyeidensä kanssa ja kiertänyt keikoilla ympäri Suomea ja vanhaa mannerta aina Kiinaan saakka. Laulut Seppänen tekee suomeksi, venäjäksi sekä englanniksi.

Seppänen on valmistunut Oxfordin yliopiston Christ Churchista vuonna 2003 pääaineenaan venäjän kieli ja kirjallisuus. Musiikin ohella hän työskentelee Tampereella englannin ja venäjän kielen kouluttajana.

Kirjailija, kolumnisti, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori

Oliko artikkeli liian lyhyt, sopivan mittainen tai liian pitkä? Kuinka hyvin artikkeli onnistui tuomaan erilaisia näkökulmia esille? Jäitkö kaipaamaan tiiviimpää tai syvällisempää otetta? Olisitko kaivannut jotain näkökulmaa, joka nyt jäi puuttumaan? Missä onnistuttiin ja missä on parantamisen varaa?

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here