Koulutus on sijoitus, joka vaatii uhrauksia

Leevi Leivo: Moi Thomas! Minua on jo pitkään mietityttänyt opiskelijoiden toimeentulo ja siihen liittyvä keskustelu. En oikein tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Toisaalta opiskelijat joutuvat tulemaan toimeen hyvin niukasti, mutta toisaalta opiskelu on väliaikaista ja vapaaehtoista. Luulen, että sinulla voisi olla hyviä näkemyksiä tähän. Mitä ajatuksia opiskelijoiden toimeentulo herättää?

Thomas Taussi: Morjes Leevi! Asiaa voi lähestyä monelta kantilta. Jos jatketaan juuri näistä mainitsemistasi opiskeluun liittyvistä piirteistä, minulle tulee ensimmäisenä mieleen vertaus opiskelusta investointina eli sijoituksena. Investointi lähes määritelmällisesti tarkoittaa juuri väliaikaisista hyödynnettävissä olevista resursseista (ml. mukavuuksista) luopumista suuremman tulevan hyödyn toivossa.

LL: Joo, tämä investointinäkökulma on erittäin hyvä. Asian pitäisi mielestäni olla niin, että opiskelu olisi satsaus nimenomaan tulevaisuuteen. Näen, että opiskelu hyödyttää sekä yksilöä että yhteiskuntaa ja tätä hyötyä tulisi arvostaa. Vai miksi opiskella, jos siitä ei hyödy henkilö itse, eikä ympäröivä yhteiskunta? Investointinäkökulman haaste on mielestäni siinä, että opiskelu ei ole nollasummapeliä. Eli voidaan ajatella, että eri olosuhteissa opiskelijat oppivat paremmin kuin toisissa. Yhteiskunnalta voi mennä potentiaalia hukkaan, jos opiskelijat eivät saa parastaan irti esimerkiksi toimeentulon takia.

TT: Totta, nostitkin jo esille joitain syitä, jotka tekevät koulutuksesta paljon mutkikkaamman teeman investointinäkökulmasta kuin mitä tyypilliset oppikirjaesimerkit teollisista investoinneista tuovat mieleen. Varsinkin Suomessa yksilön koulutukseen investoi opiskelijan lisäksi olennaisesti myös valtio. Samalla myös hyödyt, kuviteltavat riskit ja ennustamattomat epävarmuustekijät kohdistuvat näin useammalle kuin yhdelle osapuolelle.

Pääpiirteissään on tapana nähdä, että koulutus lisää yksilön henkistä pääomaa. Sen hyödyntäminen näkyy osaamisen myötä korkeampana tulotasona, elämänlaatuna sekä myönteisinä ulkoisvaikutuksina yhteiskunnalle: kasvaneina verotuloina, innovaatioina ja tietotaidon leviämisenä. Varsinkin oppikirjamaisen yksinkertaistuksen kautta ajateltuna yhteiskunnalle nähdään helposti intressi harkita koulutuksen tukemista.

Suomessa yksilön suorat investoinnit koulutukseen ovat pienempiä kuin monissa muissa maissa, sillä yhteiskunta maksaa noin kymmenientuhansien eurojen arvoisen laskun kolmannen asteen tutkintoa kohden. Monesti tutkinnon näkymätön hintalappu voi olla jopa kuusinumeroinen. Jos valtion tuet rajoittuisivat vain tähän, yksilön investointipanostus tarkoittaisi lähinnä muita opiskelun aikaisia elämisen kustannuksista sekä ajallista vaihtoehtoiskustannusta: opintoihin käytetty aika on pois palkasta, jota opiskelija voisi tienata pohjalla olevaa koulutustaan vastaavassa työssä.

Tosiasiassa opiskelijat saavat myös lisätukea muun muassa asumistuen, opintotuen, valtion takaaman edullisen opintolainan ja siihen liittyvien uusien helpotusten muodossa. Työelämään siirtyviltä opiskelijoilta valtio pyrkii keräämään koulutuspanostustensa hyötyjä verotuksen kautta kuten muissakin maissa, joskin ehkä hieman korkeammalla veroprosentilla. Veroprosentti ei kuitenkaan määräydy tutkinnon perusteella. Tällöin suomalainen opiskelupaikka vaatii opiskelijalta pienempiä investointeja ulkomaalaiseen verrokkiinsa nähden.

LL: On totta, että Suomessa opiskelua tuetaan yhteiskunnan toimesta enemmän kuin monissa muissa maissa. Tämän takia Suomessa onkin erittäin korkea sosiaalinen liikkuvuus, eli täällä voi nousta vaatimattomista oloista korkeaan asemaan. Tässä Suomi on eräs maailman parhaita maita. Muistan lukeneeni, että vastikään tutkimuksissa olisi havaittu, että täällä vanhempien ja lasten ansioiden välinen korrelaatio olisi hävinnyt kokonaan.

Aloin miettiä, että mistä opiskelijoiden matala elintaso sitten johtuu, jos yhteiskunta tukee opiskelua niin paljon. Ehkä täällä vanhemmat eivät tue opiskelevia lapsiaan niin paljon kuin muissa maissa. Täällähän voi opiskella maan parhaassa yliopistossa, vaikka molemmat vanhemmat olisivat pitkäaikaistyöttömiä. Eroja eri opiskelijoiden välillä tietysti on tässä suhteessa.

TT: Näkisin, että vaikka yhteiskuntapolitiikan osalta Suomi on hyvin kollektivistinen sekatalous, kulttuurin osalta tietyissä asioissa vallitsee atomistisen individualismin ihanne. Yksilöt haluavat elää omaehtoisesti ja vapautua muun muassa riippuvuudesta perheeseen, perinteisiin sekä muihin yhteisöihin. Yhteiskunta velvoitetaan rahoittamaan tätä "vapautumista". Suomalaiset muuttavat omilleen ja "itsenäistyvät" poikkeuksellisen nuorina. Useissa maissa taas perhe ja muu sukuyhteisö mielletään ensisijaisiksi tukijoiksi riippumatta muodollisesta täysi-ikäisyyden rajasta tai koulutusasteesta.

Ääriesimerkin muodostavat maat, joissa jopa useampia sukupolvia saattaa asua saman katon alla. Suomessa näiden luonnollisten ja ikiaikaisten sosiaalisten tukiverkkojen vastuuta on vasta joidenkin vuosikymmenten myötä siirretty korostetusti valtiolle. Olemme jo kasvaneet rahankierrätysjärjestelmään, joka koskettaa kiireellisimpien avuntarvitsijoiden lisäksi ihmisiä paljon laajemmin. Aivan ymmärrettävästi tämä hämärtää yksilön käsitystä todellisista kustannuksista ja hyödyistä.

LL: Tuo yksilöllisyyden korostaminen pitää varmasti paikkansa. Täällä tuntuu monelle olevan kynnys pyytää vanhemmiltaan rahaa ja esimerkiksi perintöasunnolla ei sovi leijua. Valtion kassasta tukien nostamista taas pidetään yhtä normaalina kuin leivän ostamista kaupasta. Välillä tämä ajattelu tuntuu menevän yli ja jos valtiolla ei ole tarjota sinulle työpaikkaa valmistumisesi jälkeen, tunnet olosi petetyksi.

Nykyään opiskelijoita taitaakin hämärtää se, että opiskeluun sisältyy investointina enemmän riskejä kuin ennen. Pelkällä tutkinnolla hankittu ammatti hyväpalkkaisissa töissä heti valmistumisen jälkeen on realismia enää harvoilla aloilla nykypäivänä. Mitä mieltä olet, tulisiko tutkintojen arvoa nostaa, vai onko tämä ylipäänsä mahdollista?

TT: Mielenkiintoinen kysymys! Tutkinnon arvo ja mahdollisuudet vaikuttaa siihen riippuvat monesta tekijästä. Muodollisella tutkinnolla on tietenkin itsessään signaaliarvo, eli muodolliseen seikkaan nähdään kiteytyvän informaatiota ja positiivisia uskomuksia henkilöstä laajemminkin. Esimerkiksi yliopiston tai tietyn linjan, sen vaatimustason, verkostojen ja työelämässä menestyvien entisten opiskelijoiden maineen nähdään liittyvän toisiinsa ja korreloivan myös opiskelijoiden kanssa. Signaaliarvo on välillinen, ja siihen kiteytyy paljon tulkinnallisuutta: se on mm. osoitus yksilön motivaatiosta ja henkisestä valmiudesta sitoutua tutkinto-ohjelman vaatimiin sisältöihin.

Yliopistot kohtaavat kilpailua ja painivat tutkintojensa houkuttelevuuden kanssa, mutta samalla ne joutuvat tasapainoilemaan resurssien käytössä myös toisen keskeisen tehtävän, tutkimustyön kanssa. Toki yliopistojen menestys tutkimuksen saralla tukee myös niiden signaaliarvoa.

Vaikka tutkinto on työllistymisen kannalta usein kynnyskysymys, olisi raadollista ajatella usean vuoden ponnistelujen tähtäävän vain pelkkään tutkintotodistukseen. Opiskelija voi itse vaikuttaa kurssivalinnoillaan, ajankäytöllään ja harrastuneisuudellaan siihen, mitä kaikkea hänelle jää käteen opinnoista ja opiskeluajasta. Saattaa olla, että yliopisto-opintoihin siirrytään enemmän tai vähemmän samalla mekaanisella mentaliteetilla, jolla on tapana suorittaa lukio-opintoja: ajatellaan, että riittävän hyvät muodolliset suoritukset olisivat itsessään valmis pääsylippu eteenpäin.

Tässä on toki suuria alakohtaisia eroja. Esimerkiksi tilintarkastukseen erikoistunut laskentatoimen opiskelija voi luottaa siihen, että työpaikkailmoituksista löytyy sopivia nimikkeitä. Vastaavasti humanistisilla opiskelijoilla voi hyvin olla laajempi teoreettinen työkalupakki, mutta myös suurempi vastuu tuntea oma soveltuvuutensa ja etsiä sitä vastaavia mahdollisuuksia.

Yliopistot eivät perinteisesti ole vastuussa opiskelijoidensa urasuunnittelusta. Käytännössä koulutusta vastaavan työn saamista edeltää tyypillisesti se, että on jo aikaisemmin hankkinut jonkinlaista, usein vaihtelevaakin työkokemusta. Tutkinnon suorittamisen ohessa yliopistojen ja opiskelijajärjestöjen kautta avautuu myös hyödyllisiä uravinkkejä ja verkostoja, joiden hyödyntäminen jää opiskelijan oma-aloitteisuuden varaan.

LL: Hyvää pohdintaa! Yleisemmin en usko, että tutkintojen arvostusta kannattaa lähteä keinotekoisesti nostamaan, vaan annetaan tässäkin työmarkkinoiden päättää, mitä taitoja siellä tarvitaan. Pitkältihän vastavalmistuneiden palkkaus perustuu juurikin tuohon signaaliarvoon, sillä työnantajilla ei ole mahdollista testata kaikkien työnhakijoiden taitoja.

Uskon, että huoli opiskelijoiden toimeentulosta voi olla akuutimpi juurikin niillä aloilla, joilla on suurempi omavastuu työllistymisestä ja joilla opiskelun aikana joutuu osoittamaan aktiivisuuttaan. Näillä aloilla pelkkä tutkinto ei takaa mitään. Ymmärrän tällaisilla aloilla opiskelevien huolen, sillä jos elää koko opiskeluajan niukasti, eikä valmistumisen jälkeenkään pääse välttämättä niin sanottuihin hyviin hommiin, koko järjestelmä voi tuntua epäreilulta.

Sitten taas heille, joilla on varma hyväpalkkainen työ valmistumisen jälkeen (esimerkiksi lääkärit), opiskelun rahoittaminen lainalla tuntuu varsin reilulta. Eli nykyinen ongelma saattaa olla juurikin tuo, että tutkinto ei ole enää pääsylippu menestykseen (jos sitä on koskaan ollutkaan) ja samaan aikaan opiskelijoilta edellytetään niukasti elämistä.

TT: Näkökulmasi inspiroi jälleen arvioimaan opiskelua investointina. Uskon, että se tuo perspektiiviä ja auttaa suhteuttamaan hetkittäistä epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Peruslogiikka on siis se, että opiskelija tietoisesti valitsee muutaman vuoden niukkuuden ja mahdollisen opintolainan käytön, jotta voisi n. 40-vuotisen työuransa aikana nauttia itseään kiinnostavista ja mielekkäämmistä työtehtävistä sekä myös korkeammasta tulotasosta.

Harvoin koulutuksen hyödyt myöskään loppuvat suoraan eläkkeelle jäämiseen. Kokonaisuuden havainnollistamiseen jonkinlaisen investointilaskelman avulla ei ole yhtä absoluuttisen oikeaa tapaa, mutta jos tarkastelisimme asiaa sellaisen kautta, on syytä huomioida vähintään tietyt tekijät.

Opiskelujen kannattavuus henkilölle itselleen riippuu viime kädessä niiden tuomasta lisähyödystä verrattuna henkilölle realistiseen uravaihtoehtoon, joka olisi avoinna ilman tarkasteltavaa koulutusta. Tarkastelussa on siis se hyöty, jonka tutkinto tuo valmistumisen jälkeiseen tulotasoon ja elämänlaatuun työuran ajan ja usein myös sen jälkeenkin.

Nämä kaikki tekijät voi hinnoitella mielessään. Käytännössä kun ihmiset tekevät uravalintoja, he ottavat palkan lisäksi huomioon muitakin tekijöitä kuten työn mielekkyyden, joustavuuden, statuksen jne. Korkeamman nettopalkan kertymä on siis yksi osa, mutta ei lopullinen mittari opiskeluinvestoinnin hyödystä henkilölle.

Ensiksi on tärkeää ymmärtää, että opintoihin käytetyllä ajalla on vaihtoehtoiskustannus. Opiskelija ei voi opiskeluaikanaan tienata täyspäiväisesti sellaisia ansioita, joita hän voisi saada pohjakoulutuksellaan. Tämä helposti näkymättömäksi jäävä vaihtoehtoiskustannus voi olla jopa suurempi kuin useiden kammoksuma opintolaina. Lukiopohjalta tämä vaihtoehtoiskustannus on verrattain alhainen, mikä nostaa potentiaalista tutkinnon tuomaa hyötyä.

Vastaavasti toista korkeakoulututkintoaan tekevän opiskelijan kohdalla lisähyöty voi usein olla alhaisempi. Vaihtoehtoiskustannusta pienentää se, että opiskelija saattaa myös vastaanottaa asumis- ja opintotukea sekä tehdä opintojen ohella palkallista työtä. Opintojen aikainen työ on monesti myös investointi valmistumisen jälkeiseen uraan sekä parempiin työllistymismahdollisuuksiin. Pelkästään tässä on jo useita sellaisia eriä, jotka voivat merkittävästi vaikuttaa koulutusinvestoinnin laskennalliseen lopputulokseen.

Valtion takaama opintolaina on edullista, varovasti arvioituna n. 1% hintaista. Esimerkiksi suurille pääomille tarjottavat markkinoiden kulutusluotot ovat helposti moninkertaisesti kalliimpia. Korkoprosentin puolesta ei siis voida vielä puhua taloudellisesta riski-investoinnista.

Voimme tehdä erittäin karkean laskelman, jossa edellä mainitut vaihtoehtoiskustannukset ja opintolaina olisivat investointi. Oletetaan vaikka, että viiden vuoden opintojensa aikana opiskelija luopuisi mahdollisuudesta tienata kokopäivätöissä esimerkiksi 1400 euroa nettona, ja hän saisi tukia 400 euron edestä ja oheistuloja 600 euroa kuussa, jolloin hänen teoreettinen investointinsa olisi vuodessa 12 x (1400 - 400 - 600) = 4800 euroa, eli viidessä vuodessa yhteensä 24 000 euroa.

Oletetaan myös yläkanttiin, että hän saisi poikkeuksellisen paljon, 40 000 euron edestä opintolainaa 8000 euron vuosierissä ja maksaisi siitä prosentin kuluja vuosittain. Lainan takaisinmaksu esim. 2000 euroa vuodessa alkaisi vasta kaksi vuotta valmistumisen jälkeen. Nyt ratkaiseva tekijä olisi enää lähinnä se, miten suuren hyödyn suoritettu tutkinto toisi myöhemmin kuukausittain 40-vuotisen työuran aikana.

Mallinsin nämä puolestasi exceliin, ja tulokset ovat jännittäviä. Jos nettokuukausipalkka ja muut ei-rahalliset hyödyt kasvaisivat kuukaudessa vain 500 euron arvosta, laskennallinen vuotuinen tuottoprosentti (sisäinen korkokanta) henkilökohtaiselle koulutusinvestoinnille olisi silti jo n. 14%. Vastaavasti osakeindekseissä on totuttu näkemään pitkällä aikavälillä karkeasti n. 10% bruttotuottoja, mikä olisi 30% pääomatuloverokannalla 7% nettona.

Nimellisessä rahassa mitattuna tutkinnon tuomat hyödyt koko työuran ajalta olisivat kolminkertaiset siihen uhrattuihin panostuksiin verrattuna. Arvioidun hyödyn noustessa 1000 ja 2000 euroon kuukaudessa niiden kokonaishyödyt panostuksiinsa verrattuna moninkertaistuisivat, ja esimerkiksi vuosituotot olisivat noin 26% ja 42% läpi työuran.

Vastaavia keskimääräisiä tuottoja ei ole totuttu näkemään pitkällä aikavälillä edes riskiä kaihtamattomien pääomasijoittajien parissa. Laskelmassa on siis otettu huomioon opintolainan takaisinmaksu. Jos olettaisimme henkilön kasvavien tulojen päätyvän rahastosäästöihin ja tuottavan korkoa korolle -efektiä, tuotot olisivat vieläkin suurempia.

Jo näiden numeroiden valossa varsinkin Suomessa, jossa valtio tulee opiskelijaa vastaan monessa asiassa, hyödyn ja panoksen suhde koulutusinvestoinneissa on edelleen poikkeuksellisen suotuisa. Ollakseen investointina yksilölle kannattamaton, koulutuksen tulisi Suomessa olla katastrofaalinen kokemus vailla lähes minkäänlaista lisäystä osaamiseen, henkisiin valmiuksiin, muodolliseen pätevyyteen, sosiaalisiin suhteisiin, verkostoihin tai muihin epäsuoriin tekijöihin.

Valtion ja yhteiskunnan näkökulmasta laskelma näyttäisi hieman mutkikkaammalta. Korostan vielä, että laskelmat ovat suuntaan ja toiseen herkkiä edellä mainituille oletuksille, eikä esimerkkeinä antamiani oletuksia ja niistä johdettuja tuottoprosentteja pidä ottaa absoluuttisina vakioina. Ajatusleikkinä tällaiset laskelmat auttavat kuitenkin hahmottamaan koulutuksen potentiaalin tavalla, joka opiskelija-aktivisteilta ja jopa koulutusalan ammattilaisiltakin usein unohtuu.

LL: Tuossa tulikin aika seikkaperäisesti avattua se, mitä koulutus voi tarkoittaa yksilölle. Vaikka tulevaisuuteen liittyy aina epävarmuutta, voidaan sanoa, että nykyisillä tiedoillamme koulutus on yksilölle erittäin hyvä investointi. Tästä näkökulmasta opiskelijoiden heikosta toimeentulosta valittaminen on siis perustelematonta.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here