Mihin julkisen sektorin velkaantuminen voi johtaa?

Kuinka suuri ongelma julkisen sektorin velkaantuminen on? Tarvitaanko nykytilanteeseen korjausta ja minkälaisia korjaustoimia tulisi harkita? Voivatko lyhyen tähtäimen korjaustoimet kostautua pitkässä juoksussa?

Aiheesta kirjoittavat Elinkeinoelämän keskusliiton pääekonomisti Penna Urrila, Akavan pääekonomisti Pasi Sorjonen ja Suomen Yrittäjien pääekonomisti Mika Kuisaminen. Podcastissa keskustelua jatkavat SAK:n pääekonomisti Ilkka Kaukoranta ja Etlan tutkimusjohtaja Niku Määttänen.

Podcast

Ilkka Kaukoranta & Niku Määttänen

Kirjalliset näkökulmat

Penna Urrila: Suomen julkinen talous on vielä kohtuukunnossa, mutta ongelmat kasautuvat

Julkisen sektorin velka on ollut viime vuosina yksi kotimaan talouspolitiikan puheenaiheista. Finanssikriisin aikaan sekä sitä seuranneina heikkoina talousvuosina Suomen julkinen talous vajosi selvästi alijäämäiseksi ja velan määrä alkoi kasvaa nopeasti. Ennen finanssikriisiä velkaa oli alle 40 prosenttia silloisesta bruttokansantuotteesta, kun pahimmillaan se nousi noin 63 prosenttiin BKT:sta vuonna 2016. Velan kokonaismäärä on yhteensä jo lähes 140 miljardia. Vaikka velkaa joudutaan yhä jonkin verran ottamaan lisää, talouskasvun myötä velan suhde BKT:hen laskee tänä vuonna noin 58 prosenttiin.

Samaan aikaan velan kasvun kanssa korkotaso on painunut ennätyksellisen matalalle. Velan yhteenlasketut korkomenot ovat pienentyneet selvästi. Esimerkiksi valtionvelan korkoihin kuluu tällä hetkellä vain hieman yli miljardi euroa vuodessa, kun summa oli kymmenen vuotta sitten yli kaksinkertainen ja 1990-luvun lopulla yli nelinkertainen.

Pitäisikö velkaantumisesta sitten olla huolissaan? Mielestäni kyllä, ehdottomasti, mutta aivan eri näkökulmasta kuin välillä ajatellaan.

Vielä lähivuosina meidän ei nimittäin tarvitse erityisesti murehtia julkisen velan määrää. Uhka ei ole se, että Suomen valtio on joutunut lainaamaan markkinoilta miljardeja vuodessa viime vuosikymmenen ajan. Ongelmaa ei ole siinäkään, että velan taso on noussut pitkälle yli sataan miljardiin. Suomen valtion julkinen velka on nousustaan huolimatta melko maltillinen ja alittaa Euroopan keskitason selvästi. Luotettavimpina maina pidetyillä Saksalla ja Hollannilla on velkaa suunnilleen yhtä paljon talouden kokoon nähden. Suomen valtio saakin lainaa markkinoilta tällä hetkellä erittäin edullisesti.

Sen sijaan kauempana tulevaisuudessa julkisen talouden tilanne näyttää hyvinkin huolestuttavalta. Meillä on julkisessa taloudessa kestävyysvaje, eli ilman suunnanmuutosta on suuri riski hallitsemattomasta velkaantumisesta tulevina vuosikymmeninä. Mitä aiemmin korjaavia toimia tehdään, sitä helpommin voidaan vaikuttaa näihin menopaineisiin.

Yritän havainnollistaa seuraavalla lyhyellä esimerkillä julkisen velan hoidon pitkäaikaista päämäärää:

Julkisen velan voi mieltää eräänlaiseksi ketjukirjeeksi tulevaisuuteen, jopa satojen vuosien päähän. Jokaisen sukupolven tehtäväksi voi ajatella velan korkojen hoitamisen ja velan uudelleen rahoittamisen niin, että seuraavan sukupolven rasitus ei kasva lumipallon tavoin. Näin tämä ”velan ketjukirje” saadaan siirtymään aina eteenpäin yhä seuraavalle sukupolvelle.

Jos voisimme varmuudella luottaa siihen, että lastemme, lastenlastemme ja heitä seuraavat sukupolvet ovat aina nykyisiä vauraampia ja heidän kykynsä hoitaa velkaa nykyistä parempi, maltillinen velan määrän kasvu ei olisi ongelma. Julkinen sektori voisi aina lainata markkinoilta kohtuullisesti rahaa ja toteuttaa sillä tarpeellisiksi katsottuja asioita ilman, että velan rasitukset suhteessa tuloihin kasvavat.

Suomessa tulevien sukupolvien kyky hoitaa velkaa ei kuitenkaan ole kehuttava. Vanhenevan väestön hoivaan kuluu koko ajan enemmän voimia, ja menot ovat kasvamassa rajusti 2020-luvun lopulta lähtien. Jos mitään muutoksia ei tehdä, julkinen talous kääntyy uudelleen alijäämäiseksi 2020-luvulla ja siitä eteenpäin lisävelkaa otettaisiin koko ajan kiihtyvästi. Juuri tätä rakenteellista, ennen kaikkea väestön vanhenemisesta johtuvaa ongelmaa kutsutaan kestävyysvajeeksi. Ikääntymisen lisäksi meillä on paljon muitakin menotarpeita odottamassa – vaikkapa tie- ja ratahankkeita sekä hävittäjähankintoja.

Kestävyysvajeen suuruuden laskenta on monimutkaista ja laskelman lopputulos riippuu useista epävarmoista oletuksista. Useimmat arviot päätyvät kuitenkin tällä hetkellä siihen, että Suomen julkisen talouden kestävyysvaje on noin 3 % BKT:sta eli suunnilleen 7 miljardia euroa. Tämä tarkoittaa sitä, että menoja pitäisi leikata tai veroja korottaa jopa 7 miljardilla, jotta voisimme välttää aikanaan kiihtyvän velanoton hoitomenojen vuoksi.

Mitä pitäisi tehdä?

Miten kestävyysvaje sitten pitäisi oikaista ja estää julkista taloutta uhkaava hallitsematon velanotto? Yhtä ainoaa keinoa tähän ei ole, vaan tarvitsemme useita kauaskantoisia uudistuksia, joilla pidetään huolta myös Suomen talouden kilpailukyvystä. Siksi en näe verojen korotusta mahdollisena keinona ainakaan isommassa mittakaavassa.

Ehkä tehokkain tapa julkisen talouden tilan parantamiseen on työllisyysasteen nousu. Työllisyyden nostaminen mahdollisimman korkealle tuo lisää verotuloja ja vähentää menoja. Toinen tärkeä elementti on uuden teknologian hyödyntäminen terveydenhuollossa, jossa on myös miljardiluokan potentiaali. Ja esimerkiksi työperusteisella maahanmuutolla voimme vaikuttaa työkäsien määrään ja leventää siten julkisen talouden rahoituspohjaa.

Näytä teksti kokonaisuudessaan >>

Pasi Sorjonen: Kilauta kreikkalaiselle

Kun alat ajatella, että julkisen sektorin velkaantumisella ei ole merkitystä, kilauta kreikkalaiselle.

Nykytietojen mukaan Kreikan julkinen velka oli ennen finanssikriisin alkua, vuonna 2007, vain hieman suurempi kuin maan BKT:n arvo. Yli 100 prosentin velkasuhde oli näennäisesti hallinnassa ja valtion 10-vuotisten lainojen korko samaa luokkaa kuin Suomen, vähän viiden prosentin alapuolella. Mutta kuten tiedämme, monien kummallisten vaiheiden (ja suorastaan valheiden!) seurauksena markkinat menettivät luottamuksensa Kreikan julkisen talouden hoitoon ja helvetti pääsi irti. Pitkät korot nousivat 10 prosenttiin, 20 prosenttiin ja lopulta yli 35 prosenttiin.

Kreikan polkua on turha käydä läpi sen enempää. Totean vain, millä tolalla asiat ovat nyt. Huonosti ovat. Velan BKT-suhde on vakautunut korkeaksi 170 prosentin yläpuolelle ja pitkä korko on vähän neljän prosentin alapuolella (Suomella 0,4 prosenttia). Tarinan opetus: Kreikan BKT:n määrä on lähes neljänneksen pienempi kuin vuonna 2007. Tuon ajanjakson yhteenlaskettu talouskasvu on siis lähes 25 prosenttia pakkasella. Elintason pudotus on väistämättä karmea, kun ensin elää tarpeeksi kauan yli varojensa.

Kreikan ja muutaman muun Etelä-Euroopan maan kokemukset osoittavat, että kasvu- ja vakaussopimuksessa määritellyt rajat julkiselle velalle (BKT-suhde enintään 60 prosenttia) ja rahoitusalijäämälle (BKT-suhde enintään 3 prosenttia) ovat hyödyllisiä mittatikkuja. Jos antaa pitkät näille rajoille, on ennen pitkää vaikeuksissa, kun asiat alkavat menevät pieleen.

Suomen julkinen talous on ollut alijäämäinen vuodesta 2009 eli 10 vuoden ajan. Nyt alijäämä laskee sekä absoluuttisesti että BKT:n arvoon suhteutettuna. Velan BKT-suhde oli ennen finanssikriisiä 30 prosentin paikkeilla, mutta enemmän kuin kaksinkertaistui sen jälkeen. Nyt velkasuhde alenee, ja on painunut takaisin 60 prosentin alapuolelle. Suunta on oikea, mutta asiat eivät silti ole hyvin. Koko julkisen talouden kestävyysvajeeksi arvioidaan tyypillisesti 3-4 prosenttia suhteessa BKT:n arvoon.

Suomen erityispiirre on se, että meillä eläkejärjestelmä lasketaan mukaan julkiseen sektoriin. Eläkeyhtiöiden tienaama ylijäämä kaunistaa julkisen talouden alijäämälukuja. Niinpä koko julkisen talouden alijäämä ei kerro oikein mitään velkaantumisesta. Vasta kun tarkastellaan alijäämäisiä sektoreita, valtiota ja kuntia, päästään kiinni velanottotarpeeseen.

Valtion ja kuntien yhteenlaskettu alijäämä on edelleen runsaat 4 mrd. euroa vuositasolla. Tuo on karkeasti uuden velan tarve, jos rahaa ei kaiveta erilaisista rahastoista tai omaisuuden myynneistä. Velkaa tarvitaan siis lisää, mutta sen BKT-suhde kuitenkin alenee hieman. Näkymä on se, että alijäämällä mennään myös lähivuodet. Valtio ja kunnat ovat itse asiassa olleet suurimman osan koko 2000-luvusta alijäämäisiä. Ylijäämää on ollut harvoin ja silloinkin varsin niukasti.

Lienee selvää, että valtion- ja kuntatalouden taantumakestävyys ei ole alkuunkaan kunnossa. Useimpien arvioiden mukaan olemme jo ohittaneet noususuhdanteen huipun. Seuraavaan neljään vuoteen osuu suurella todennäköisyydellä ainakin yksi heikomman kasvun jakso, ellei jopa lyhyt taantuma. Tuollaisen heikon jakson seurauksena alijäämät syvenevät uudelleen ja velkasuhde kääntyy jälleen nousuun.

Taantumakestävyyden hankkiminen julkiseen talouteen on tärkeää. Velkasuhde pitää saada hyvinä aikoina painettua riittävän alas. Silloin liikkumavara pitää talouspolitiikan päätösvallan omissa näpeissä huononakin aikana, eikä EU:n komissio sanele, mitä pitää tehdä. Ei myöskään tarvitse pelätä, että luottoluokituksen putoaminen nostaa korkomenoja.

Mitä pitäisi tehdä? Taantumakestävyyttä ei hankita veroja kiristämällä ja kakkua uudelleen jakamalla. Se kortti on katsottu ja bluffiksi havaittu. Paras vaihtoehto on, että julkisen talouden rahoitus saadaan kuntoon korkeammalla työllisyydellä. Työllisyysaste pitää saada nostettua 75 prosenttiin ja sen yli. Se edellyttää sitä, että yhä useampi kokonaan työmarkkinoiden ulkopuolella oleva henkilö (ei töissä, ei työtön) saadaan töihin. Nostamisen varaa on etenkin nuoremmissa ja vanhemmissa ikäluokissa sekä vähemmän koulutetuissa. Tarvitsemme myös työperäistä maahanmuuttoa.

Panostukset koulutukseen, osaamiseen sekä tutkimukseen ja tuotekehitykseen parantavat sekä työllisyyttä että tuottavuutta. Lisäksi kannustimet täytyy virittää palkitsemaan oikeista asioista. Verotuksen sekä työttömyys- ja sosiaaliturvan täytyy kannustaa työn tekemistä, yrittämistä ja uralla etenemistä. Kun varaa kokonaisveroasteen alentamiseen ei juuri ole, kannattaa siirtää verotuksen painopistettä pois työstä ja osaamisesta kohti kulutusta ja haittoja, vähitellen, parin seuraavan hallituskauden aikana.

Näytä teksti kokonaisuudessaan >>

Mika Kuismanen: Nyt on aika pitkäkestoiselle rakenteiden uudistamiselle

Julkinen sektori määritellään hiukan eri tavoin eri maissa. Suomessa julkinen sektori tilinpidon termein määritellään seuraavasti:

1) valtionhallinto
2) paikallishallinto
3) sosiaaliturvarahastot, jotka jakaantuvat vielä:

3a. työeläkerahastot (pakolliset lakisääteiset työeläkerahastot)
3b. muut sosiaaliturvarahastot (mm. Kansaneläkelaitos, Työttömyysvakuutusrahasto ja Työttömyys- ja sairauskassat)

Julkisen sektorin tulisi keskittyä vain perustehtäviinsä, kuten turvallisuuteen, oikeusjärjestelmän ja muun välttämättömän hallinnon ylläpitämiseen, koulutukseen, sosiaali- ja terveyssektoriin, T&K-panostuksiin jne. Julkisen vallan rooliin ei kuulu harjoittaa toimintaa, jonka yksityinen kilpailullinen sektori tuottaa laadukkaammin ja tehokkaammin. Tällaisia toimintoja ovat esim. kirjanpito, rakentaminen, ravintolatoiminta, isännöinti jne.

Vuosien saatossa julkisiin toimiin on siirtynyt valtavasti asioita, joilla ei ole ydintehtävien kanssa mitään tekemistä ja tilanne syö kansakunnan resursseja. Suomessa julkinen sektori on salakavalasti levittäytynyt niin laajalle, että se vie pohjaa pois kansantalouden vaurastumiselta. Suomen julkinen sektori on kaikilla mittareilla mitattuna yksi Länsi-Euroopan suurimmista ja meillä liian suuri osa kansantalouden arvonlisästä suuntautuu tuottamattomasti.

On hyödytöntä vaatia kohtuullisempaa verotusta, jos ei leikata julkisia menoja. Julkisyhteisöjen reippaasti yli 100 miljardin euron menoissa on varmasti karsittavaa ja tehostamisen varaa. Ei kuitenkaan pidä leikata mistä tahansa. Jotkut julkiset menot ovat tulevan talouskasvun kannalta tärkeämpiä kuin toiset. On uskallettava priorisoida ja laatia leikkauslistoille selvät perusteet. Osaaminen on tärkeämpää kuin julkisen sektorin ylläpitämät viihdepalvelut. Panostus tutkimukseen on tärkeämpää kuin kilpaurheilu.

Ikärakenteen muutoksen vuoksi tuleva vuosikymmen on todellinen haaste kansantaloudelle. Jos julkisen talouden rakenteita ei uudisteta, velka- ja verotaakka kasvavat kohtuuttomiksi. Suuri julkinen sektori hidastaa talouskasvua. Siitä seuraa, että mahdollisuus kakun kasvattamiseen tulevaisuudessa on heikko ja näin kakun jakaminen käy yhä vaikeammaksi.

Julkisen sektorin menojen rakenne vaikuttaa suuresti taloudelliseen hyvinvointiin ja kasvuun. Osa menoista on talouskasvun kannalta välttämättömiä. Yksityisillä markkinoilla kilpailu ei aina toimi, tai syntyy negatiivisia ulkoisvaikutuksia. On tervetullutta, että julkinen valta korjaa näitä. Tosin julkinen valta voi epäonnistua yrittäessään korjata markkinoiden epäonnistumisia. Lisäksi julkinen valta voi tarjota turvaa ja siten vähentää yksilöiden kokemaa epävarmuutta. Hyvin ja tehokkaasti toimiva julkinen sektori tarjoaa vakuutuksen kaltaisen turvan kansalaisilleen. Julkisen vallan harjoittama kulutusmahdollisuuksien tasaus vauhdittaa sekin tiettyyn pisteeseen asti talouskasvua.

Taloustieteen kirjallisuuden mukaan jotkut julkiset menoerät näyttäisivät olevan talouskasvun kannalta oleellisempia kuin toiset. Paljon näyttöä on, että esimerkiksi infrastruktuuriin ja koulutukseen panostaminen nostaa BKT:n tasoa pitkällä aikavälillä. Näyttää siltä, että julkisten menojen lisäämisen myönteiset vaikutukset katoavat julkisen velkataakan noustessa korkeaksi.

Julkinen velka ei ole luonteeltaan kuin kotitalouksien tai yritysten velka. Yksityisen sektorin toimijoiden horisontti on lyhyempi. Kotitalouksien ja yritysten täytyy liki poikkeuksetta maksaa velat pois toisin kuin julkisen sektorin. Jotkut tahot vetoavat tähän: velka ei jää tulevien sukupolvien maksettavaksi eikä koroistakaan tarvitse huolehtia. Maailma ei ole näin auvoinen. Taloushistoria tuntee monta tapausta, joissa holtiton julkisen talouden hoito johti kohtuuttomiin ongelmiin. Eurokriisin vakavuus osittain johtui eri maiden julkisen talouden ylivelkaantumisesta.

Julkisen talouden tulevat haasteet muodostuvat muustakin kuin velkamäärästä tai velkasuhteesta. Yksi ilmiselvä haaste johtuu ikääntymisestä: väestöllinen huoltosuhde heikkenee. Uuden väestöennusteen mukaan huoltosuhde vain heikkenee edellistä ennustetta hitaammin, koska syntyvyyden lasku johtaa nuorten huollettavien määrän alenemiseen. Pitkällä aikavälillä huoltosuhde heikkenee aiempaa ennustetta enemmän, koska yli 65-vuotiaiden määrä lisääntyy paljon Suomessa ja työikäisten määrä vain alenee tästä hamaan tulevaisuuteen.

Valtion ja julkisen talouden velka on noussut kymmenessä vuodessa uudelle tasolle. Sitä selittää finanssikriisistä alkanut pitkä alhaisen kasvun kausi. Kymmenen vuotta sitten julkisen talouden tilanne oli kohtuullisen hyvä ja yhteiskunta kesti valtavan lisävelanoton. Seuraavaan taantumaan tai lamaan lähdettäessä tilanne on eri. Velkataakka on korkeammalla tasolla ja kestävyysvaje pitkälti hoitamatta. Ikääntyminen alkaa toden teolla kurittaa julkista taloutta ja samalla kohtaamme uuden, taloutemme syvään taantumaan vievän eksogeenisen shokin, yhteiskunta ei välttämättä enää vastaavalla lailla kestä raskasta lisävelkaantumista. Julkisen sektorin holtiton velkaantuminen johtaa väistämättä siihen, että ydintehtävien rahoitus tulee vaarantumaan. Tämä ei olisi kansantalouden eikä yksilöiden kannalta toivottavaa.

Nyt on aika aloittaa maltillinen ja pitkäkestoinen rakenteiden uudistaminen, jotta seuraavasta suhdannekuopasta päästään vähemmin vaurioin.

Näytä teksti kokonaisuudessaan >>

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here