Mikä on median tulevaisuus?

Minkälaista mediasisältöä ihmiset kuluttavat tulevaisuudessa? Mitä tapahtuu televisiolle, radiolle ja sanomalehdille? Minkälainen vaikutusvalta tulevaisuuden medialla on ihmisiin? Miten media rahoittaa toimintansa? Media tulee muuttumaan, mutta mitkä asiat ovat pysyviä?

Kirjalliset näkökulmat

Katleena Kortesuo: Vaihtoehtoja on kolme, mutta niitä ei saa samassa paketissa

Medialla on meneillään identiteettikriisi. Se on tuttua jokaiselle, joka on täyttänyt elämässään tasavuosia useammin kuin neljästi.

Ennemmin tai myöhemmin meille kaikille tulee eteen tärkeitä kysymyksiä: Mitä varten olen olemassa? Minua tarvittiin ennen asiaan X, mutta tarvitseeko kukaan enää asiaa X? Pitäisikö minun keksiä itselleni uusi olemassaolon syy? Pysyykö päämäärä ja muuttuvatko vain keinot, vai meneekö kaikki identiteetissäni uusiksi?

Tätä media pohtii paraikaa. Journalistit ovat toimituksissa yhtä ahdistuneita kuin nelikymppinen perheenäiti opiskelijabileissä.

Medialla on identiteettikriisin käsittelyssä sama ongelma kuin yksilöilläkin. Kukaan meistä ei toimi paineen alla fiksusti. Kriisin keskellä tulee tehtyä vääriä ratkaisuja, jotka pahentavat ongelmaa.

Löytyi kolme ratkaisua – mutta ne olivat vääriä

Peruutetaanpa hieman journalismin lähihistoriaan. Voin nimittäin kertoa tarkkaan, missä kohtaa tehtiin väärä ratkaisu. Tai itse asiassa kolme väärää ratkaisua.

Ensinnäkin journalismin tutkimuksessa oivallettiin, että kukaan ei pysty olemaan absoluuttisen neutraali. Sen vuoksi koulutuksessa luovuttiin objektiivisuuden ja neutraaliuden painottamisesta – turhaa se on kuitenkin. 2000-luvulla vajottiin relativismin suohon. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ehkä postmodernin maailman väistämätön seuraus: kaikki muukin sijaistui, sirpaloitui ja suhteellistui.

Haastattelin tätä kirjoitusta varten journalisteja, ja ikäpolviero on selvä. Vielä 1990-luvulla objektiivisuus oli toimittajan ylin tavoite, mutta 2000-luvulla yliopisto-opetuksessa ei enää painotettu puolueettomuutta.

Ja tämä näkyy. Aikaisemmin toimittajat eivät menneet kaupallisten mainoskampanjoiden kasvoiksi saati ottaneet asenteellisesti kantaa poliitikkojen toimintaan, mutta nykyään sekin on mahdollista. Toimittajan ei enää edes tarvitse tavoitella puolueettomuutta.

Toisen väärän ratkaisun nimi oli "rakentava journalismi" tai "ratkaisukeskeinen journalismi", ja se tuli Suomeen Tanskasta 2010-luvun alussa.

Ymmärrän hyvin, miksi jotkut toimittajat haksahtivat ratkaisukeskeiseen journalismiin eli ratkes-journalismiin. Oli nimittäin havaittu ensin ongelma: media uutisoi vain kriiseistä, epäkohdista ja onnettomuuksista. Huono uutinen myi toki paremmin kuin hyvä – mutta se ei mitenkään parantanut ammatin julkisuuskuvaa. Lisäksi huonot uutiset ahdistivat median kuluttajia. Samaan aikaan ilmaiset uutiset lisääntyivät, joten lehtien tilauskannat pienenivät. Ihmiset pakenivat someen kissavideoiden pariin. Niinpä uutistoimituksissa tajuttiin, että jonkin on muututtava.

Tanskassa oli keksitty, että toimittajien pitää olla "rakentavia" tai "ratkaisukeskeisiä". Se tarkoitti sitä, että kun esitellään yhteiskunnallinen ongelma, kerrotaan samalla keinot ratkaista asia. Mediasta tuli siis suunnannäyttäjä.

Ajatus oli kaunis, mutta lopputulos ruma. Mediassa unohdettiin, että ratkaisujen keksiminen on aina politiikkaa. Aina. Ratkaisuthan nojaavat erilaisiin arvoihin, erilaisiin toiveisiin, erilaisiin tavoitteisiin ja erilaisiin keinoihin. Niinpä ei ole olemassa "yhtä oikeaa ratkaisua" saati "yhtä väärää ratkaisua".

Vuoteen 2014 mennessä suomalaisesta mediasta oli tullut politiikkaa. Sama oli tapahtunut USA:ssa jo aikaisemmin, ja sen seurauksena media Atlantin takana oli polarisoitunut. USA:ssa Fox News on konservatiivinen republikaanien suosima kanava, ja New York Times ja Los Angeles Times ovat enemmän liberaalien demokraattien mieleen. Arvata saattaa, missä mediassa puolustetaan Trumpia ja missä kritisoidaan.

Kolmas väärä ratkaisu oli tarinakeskeisyys. Se tuli journalismiin 2010-luvun alussa, kun sosiaalinen media oli vyörynyt joka kotiin ja kännykkään. Journalismin piti yhtäkkiä kilpailla kaiken kanssa: urheilukeskustelun, viihteen, kissavideoiden, henkilökohtaisten paljastusten ja kavereiden kuulumisten kanssa.

Juhana Torkki kertoo kirjassaan Tarinan valta (Otava 2014), kuinka hän oli mennyt kouluttamaan ison lehden henkilökuntaa. Juhana oli kuvitellut kouluttavansa toimittajille objektiivista kirjoittamista, mutta lehti toivoi toisin:

"Katsos, olemme järjestäneet koko tämän seminaarin aivopestäksemme lehtemme toimittajia pois vanhanaikaisesta, objektiivisesta journalismista."

Toimituksissa siis kuviteltiin, että media säilyy hengissä tuottamalla tarinakeskeistä tavaraa.

Toki media säilyi, mutta se myös muuttui niin paljon, ettei se enää ole media alkuperäisessä merkityksessään. On turha kuvitella, että uskottavuus journalismina säilyy, jos ryhtyy kertomaan tarinoita ja valitsemaan näkökantoja. Mediasta on tullut tarinankerrontaväline ja yksi viihteen muodoista. Kivaa sinänsä, ja tilaajia toki löytyy sillekin, mutta median alkuperäinen tarkoitus – objektiivisuus, puolueettomuus ja neutraalius – ovat menneet pesuveden mukana.

Tarkastellaanpa näiden kolmen ratkaisun tuloksia. Ovatko epäobjektiivisuus, ratkes-journalismi tai tarinallisuus pelastaneet suomalaista mediaa?

Eivät ole. Luottamus mediaan on laskenut, ja syy on journalismin itsensä.

Kuvittele eteesi uutinen, jossa kerrotaan jostain yhteiskunnallisesta ongelmasta. Tunnistat saman ongelman ja olet huolissasi siitä. Kuvittele, että jutussa haastatellaan puolueellista asiantuntijaa tai ehdotetaan ratkaisua, joka on omien arvojesi ja moraalisi vastainen. Luottaisitko enää kyseisen median puolueettomuuteen? Entä jos tämä toistuu viikoittain? Uskoisitko enää puolueettomaan mediaan – vai alkaisiko kyseinen media näyttää jonkin puoluetoimiston tai etujärjestön ohjelmajulkaisulta?

Epäobjektiivisuus, ratkes-journalismi ja tarinallisuus ovat yhdessä juurisyy siihen, miksi Suomeen perustettiin vastenmielisiä valeuutissivustoja kuten MV-uutiset tai Magneettimedia. Niille oli tilausta, aivan kuin Fox Newsille 1990-luvun USA:ssa. (Enkä tarkoita tällä, että Fox News olisi valemedia. Fox News on paljon laadukkaampi ja eettisempi vastavoima New York Timesille kuin MV-julkaisu on suomalaiselle medialle. Silti yhteistä Foxille ja MV:lle on tietyistä kohderyhmistä nouseva tilaus ja tarve.)

Mikä olikaan journalismin tarkoitus?

Journalismin tarkoitus on levittää puolueetonta tietoa. Me haluamme tietää, mitä Suomessa ja maailmalla on tapahtunut, millaisia ilmiöitä ja yhteiskunnallisia liikkeitä on meneillään, mitä julkinen sektori on suunnittelemassa ja paljonko oli kävijöitä Seinäjoen tangomarkkinoilla.

Sen sijaan se ei ole journalismia, jos toimittaja kertoo minulle, mikä on oikea ratkaisu.

Ymmärrän hyvin, että neutraalin tiedon lukeminen on kivuliasta. Maanjäristys siellä, pommi-isku tuolla ja veropetos täällä. Olisi ihanaa, jos joku silittäisi päätä ja kertoisi, että kaikki on hyvin, ei hätää, minulla on ratkaisu.

Me aikuiset joudumme kuitenkin itse löytämään ratkaisut. Sitä varten olemme keksineet puolueet, yhdistykset, palopuheet ja kampanjat. Me keskustelemme, pohdimme, väittelemme ja kinaamme. Me puntaroimme arvoja ja pohdimme seurauksia.

Ratkaisut yhteiskunnallisiin ongelmiin pitää löytää journalismin ulkopuolelta, ei sen keskuudesta.

Ymmärrän senkin, että neutraali tieto ei kerää lukijoita. Sehän todettiin viestintävälineissä jo 2010-luvulla: levikki laskee. Porukka ei jaksa lukea kurjia uutisia. Jostain on silti saatava lukijoita, katsojia, mainostajia ja tilaajia, jotta lehti tai tv-kanava pysyy pystyssä.

Mitkä ovat median kolme vaihtoehtoa?

Medialla on kolme vaihtoehtoa. Itse uskon, että sama mediatalo kykenee hyödyntämään näistä jokaista – kunhan ei yritä yhdistää eri keinoja yhteen ja samaan kanavaan tai lehteen.

Ensimmäinen vaihtoehto: kulutusmedia. Kulutusmedian päätehtävänä ei ole uutisoida. Se viihdyttää, streamaa urheilua, puhuu hauskoja ajankohtaisohjelmissa ja kertoo välillä uutisia pilke silmäkulmassa. Kulutusmedia on Kiss FM, Maikkari, Nelonen ja Suomi Pop. Se ilahduttaa, puhututtaa ja ottaa kantaakin. Kolumnit, blogit ja talk show't ovat kulutusmedian ydintä. Se elää mainostuloilla, ja niiden eteen sen on kerättävä katsojia. Kissavideot, julkkikset ja nokkeluus ovat plussaa.

Toinen vaihtoehto: väittävä media. Mediat alkavat kannattaa eksplisiittisesti tiettyjä näkökulmia ja ideologioita. Niistä tulee puoluelehtiä ilman puolueita, samaan tapaan kuin Yhdysvalloissa on tapahtunut. Nyt-liite voi suoraan ja avoimesti kertoa olevansa vihreiden kaupunkilaisten ja feministien lehti – ja se on erinomainen valinta. Lukijoita riittää, ja lehdelle on tilausta. Tähän ryhmään kuuluvat myös uskonnolliset lehdet sekä halutessaan myös maakuntalehdet. Olisi täysin OK, jos Hämeen Sanomat ilmoittaisi olevansa Hämeen maakunnan äänenkannattaja.

Kolmas vaihtoehto: neutraali media. Neutraalin median päätehtävänä on palata juurilleen. Se on kuin STT tai Arvi Lind ihanteissamme 1980-luvulla. Kerrotaan mitä on tapahtunut, tarkasti ilman arvottamista. Tällainen media ei toki saa valtavaa lukijamäärää, ja se kantaa taloudellisesti vain siksi, että samalla mediatalolla on kompensoimassa tuottavampia kanavia ja lehtiä. Samaan aikaan neutraali media rakentaa mediatalo-omistajansa uskottavuutta ja antaa syyn sen olemassaololle, koska neutraali media vastaa journalismin perinteisiin vaatimuksiin ja keskittyy objektiivisuuteen. Yle Puheesta tai Ylen TV 1:stä voisi saada neutraalin median: siellä keskusteltaisiin, kerrottaisiin tapahtumista, haastateltaisiin puolueettomia asiantuntijoita, muistutettaisiin metsäpalovaarasta ja uutisoitaisiin presidentin uudenvuodenpuhe. Siellä ei olisi uskonnollista sisältöä eikä ratkes-journalismia.

Sen sijaan nykyisellä toimintamallilla ei ole tulevaisuutta. Luottamus katoaa ja levikki pienenee, elleivät uutisvälineet osaa tehdä rajausta puolueettoman uutisoinnin ja värillistä lippua heiluttavan ratkes-journalismin ja tarinauutisoinnin välillä.

Huomaathan, että mikään ehdottamistani kolmesta vaihtoehdosta ei ole huono. En halua arvottaa niitä keskenään lainkaan. Jokainen meistä tarvitsee viihdettä, oman kuplan tekstiä ja neutraalia tekstiä.

Sen sijaan sitä en arvosta, jos uutisia tehdään mukaneutraalisti, mutta todellisuudessa omiin arvoihin nojaavia ratkaisuja etsien. Ymmärrän, että tarkoitus on hyvä – mutta niinhän se on jokaisella poliitikollakin, joka tarjoaa omaa ratkaisuaan.

Näytä teksti kokonaisuudessaan >>

Riikka-Maria Lemminki: Median huikea tulevaisuus perustuu sisältöihin

Minä, tyttäreni ja poikani istumme olohuoneen sohvalla katseet kiinnittyneinä puhelimiin, taustalla pauhaa televisio ja keittiön jääkaapin näytöltä on valittuna Spotifyn soittolista. Tämän hetken median isoin kuluttajaryhmä olemme me sohvaperunat, johon kuuluu ihmisiä eri ikäluokista.

Kulutamme sisältöjä enemmän kuin koskaan aikaisemmin, kulutamme niitä myös päällekkäin. Kysymykseen siitä, mikä on median tulevaisuus, vastaan yhdellä sanalla: huikea.

Oliko some vain välivaihe mediasisältöjen jakelussa?

Kun perinteiset mediat yrittivät muuttaa mediaa digitaliseen muotoon ja etsiä sopivia ostettavia kohteita, alan ulkopuolelta tulleet tahot onnistuivat koukuttamaan meidät kuluttajat monipuolisilla sisällöillään ja helppokäyttöisillä alustoillaan.

Viime vuodet ovat kuitenkin näyttäneet, että myös uudet toimijat voivat sukeltaa, jos ne eivät toimi vastuullisesti. Sekä Facebook että Twitter ovat menettäneet yleisöä, osin siksi, että ovat sulkeneet valetilejä ja osin siksi, että käyttäjien luottamus on menetetty.

Jos käännämme katseemme riittävän pitkälle itään, löydämme näille Amerikan jäteille varteenotettavia vaihtoehtoja. Kiinalainen WeChat on superapplikaatio, joka sitoo kaikki alustat yhteen tehden käyttäjien elämästä helppoa. Kuluttajan kannalta kuulostaa houkuttelevammalta keskittää kaikki yhden tahon sisään kuin hyppiä eri applikaatioiden välillä. Itse en usko somen tulevaisuuteen sellaisena kuin se tällä hetkellä meille tarjoillaan. Myös Amerikassa alan johtavat toimijat uskovat superapplikaatioiden tulemiseen.

Median arvo mitataan myyntiliideissä

Kiinnostavat otsikot houkuttelevat lukijoita sisällöille ja lukijoiden perässä tulevat mainostajat. Erilaiset mediasisällöt tavoittavat minut kuluttajana, yrityspäättäjänä, äitinä, vaimona ja sijoittajana kellon ympäri puhelimen, rannekellon, television, radion, kotiassistentin ja jopa jääkaapin kautta.

Kun tarjontaa on liian paljon, alamme arvostamaan laadukkaita ja luotettavia sisältöjä. Etenkin, kun tunnemme jo ”fake news” -ilmiön. Laadukkaiden sisältöjen tuottaminen ei ole ilmaista ja niiden kustantamiseksi media tarvitsee meitä mainostajia. Sama pätee myös toisin päin, me mainostajat tarvitsemme medioita, jotta tavoitamme nykyiset ja potentiaaliset asiakkaamme.

Yksittäistä mediabrändiä enemmän mainostajaa kiinnostaa se, mistä tavoittaa potentiaalinen asiakas. Ohjelmallisen ostamisen kautta olemme jo luovuttaneet mediapäätöksen teon tekoälylle, joka kerättyyn dataan nojautuen tekee mediaostamisen päätöksiä puolestamme. Algoritmit mittaavat puolestamme median arvon sen perusteella miten hyvin se onnistuu houkuttelemaan asiakkaan tekemään ostoja.

Mediamainonnan tulevaisuuteen liittyy monta kysymysmerkkiä. Liiallisen digimainonnan seurauksena yhä useammalta kuluttajalta löytyy mainostenesto-ohjelma koneeltaan. Tämä on kasvava, mutta mainostajien ja medioiden kannalta epätoivottu kehityssuunta. Toinen haaste on brand safety, koska kukaan mainostaja ei halua löytää itseään Isisin propagandavideon tai pedofilia-artikkelin yhteydestä. Mainostajien tietoisuus näistä asioista on kasvanut ja käytännön tasolla toimiminen vaatii sekä mainostajilta että medioilta yhteistyötä.

Data ja ääni tarjoavat uusia mahdollisuuksia

Median tulevaisuus näyttää valoisalta, mutta vain niille, jotka uskaltavat nähdä tulevaisuuden mahdollisuuksina eikä uhkina. Data tarjoaa medioille isoja mahdollisuuksia vahvistaa asemiaan entistä rajatummissa kohderyhmissä ja meille mainostajille mahdollisuuden kohdentaa viestit entistä tarkemmin, mutta kuluttajat eivät välttämättä halua tätä. Yli 50 % briteistä pitää kohdennettua markkinointia ärsyttävänä.

Iso mahdollisuus on myös ääni, jonka käyttö on kasvanut räjähdysmäisesti. Televisio, joka pauhasi taustalla, kun istuimme sohvalla puhelimia selaten, tavoitti meidät vain äänellään, mutta sisältö saattoi olla lähtöisin samoilta tuottajilta. Kun kanavien merkitys vähenee, sisältöjen merkitys korostuu.

Laadukkaat ja luotettavat sisällöt pitävät mediat hengissä tulevaisuudessa, mutta niiden jakeluun käytettävät kanavat ovat muuttuneet ja tulevat muuttumaan edelleen. Kotimaisten mediatalojen täytyy rohkeammin ja ketterämmin lähteä mukaan uusien sisältötyyppien ja alustojen kehitykseen, jonka seurauksena seuraava Facebookin tai WeChatin kaltainen menestys voi tulla Suomesta.

Näytä teksti kokonaisuudessaan >>

Sampsa Fabritius: Avoin journalismi yhdistää joukkojen viisauden instituutioiden läpinäkyvyyteen

Hollantilainen journalismin tutkimus vuodelta 2015 yrittää vastata kysymykseen, miltä journalismin tulevaisuus näyttää. Vuoteen 2025 katsova tulevaisuudentutkimus hahmottaa tulevaisuutta kahden akselin avulla: toisella akselilla kuvataan yhteiskunnallista luottamusta ja toisella median suhtautumista teknologiaan.

Yhteiskunnallisella luottamuksella tarkoitetaan sitä, kuinka hyvin kansalaiset luottavat yhteiskunnallisiin instituutioihin, kuten mediaan, valtion hallintoelimiin, poliittisiin puolueisiin ja kansalaisjärjestöihin. Mikäli instituutioiden toiminnan läpinäkyvyys lisääntyy, kansalaisten luottamus instituutioihin voi kasvaa.

Media toimialana voi tutkijoiden mukaan suhtautua teknologian käyttöön vastentahtoisesti tai radikaalin hyväksyvästi. Se, kuinka paljon mediayhtiöt ja yhteiskunta panostavat uuden teknologian kehittämiseen, vaikuttaa olennaisesti siihen, miltä tulevaisuus näyttää.

Näiden kahden akselin – luottamuksen ja teknologian – avulla tutkimus muotoilee neljä tulevaisuuden journalismin kehityskulkua. Vapaasti käännettynä teknologiaan myönteisesti suhtautuvat kehityskulut ovat “joukkojen viisaus” ja “globaalit jätit”. Teknologiaan vastentahtoisesti suhtautuvat kehityskulut ovat “maakuntamalli” ja “selviytymispeli”.

Neljä mahdollista kehityskulkua

Ensimmäinen kehityskulku on joukkojen viisaus. Tässä vaihtoehdossa luottamus instituutioihin on vähentynyt ja kansalaisjournalismi nousee teknologiajättien toimittamaa sisällön jakelua tärkeämmäksi. Sosiaalinen media kehittyy kohti erilaisten yhteisöjen ylläpitämiä palveluita. Kansalaisjournalismin tekijöiden vaihtuvuus on suurta, koska pitkäaikaiset rahoitusmallit puuttuvat.

Toinen kehityskulku on globaalit jätit. Journalismi on vain pieni osa mediasisältöjä. Globaalien teknologiajättien ylivertainen kyky tarjoilla uutisia ja muuta ajankohtaista sisältöä, joka algoritmien avulla vastaa kuluttajien tarpeisiin, on vertaansa vailla. Suurin osa perinteistä mediaa katoaa.

Kolmas kehityskulku on maakuntamalli. Luottamus instituutioihin on pientä ja varovainen suhtautuminen teknologiaan vahvistaa paikallista ja itsenäistä toimijuutta. Moni kansallinen tai kansainvälinen mediayhtiö katoaa ja eri teemoihin keskittyneet julkaisut toimivat asiantuntijoiden ja toimittajien yhteistyönä.

Neljäs kehityskulku on selviytymispeli. Aidon läpinäkyvyyden kautta sekä perinteiset instituutiot että useat mediayhtiöt nauttivat kansan luottamusta. Korkeat odotukset pakottavat mediayhtiöt ansaitsemaan luottamuksen lukijoiltaan päivittäin.

Riippumatta siitä, kuvastaako hollantilaisten tutkimus median tulevaisuutta sellaisenaan, voimme käyttää tutkimuksessa esiteltyä mallia yhtenä työkaluna tulevaisuuden hahmottamiseksi.

Internetin ensimmäisessä vaiheessa 90-luvun yhteisöllisiä kohtaamispaikkoja olivat lähinnä uutisryhmät sekä IRC (Internet Relay Chat) eli yksi internetin varhaisista pikaviestintäpalveluista. “Web 2.0” termiin liitetään usein käyttäjälähtöiset sisällöt, kuten blogitekstit tai internetiin ladattavat videot. Web 2.0 oli vuosituhannen vaihteen suuri visio ja siltä odotettiin paljon. Harva kuitenkaan osasi ennustaa käyttäjälähtöisten sisältöjen johtavan Facebookin kaltaisiin tekoälyn ohjaamiin mainosrahoitteisiin palveluihin.

Jatkuuko mainosrahoitteisten teknologiajättien toiminta tulevaisuudessa vai tuleeko tilalle teknologisia ratkaisuja, jotka mahdollistavat yhteisöjen aiempaa itsenäisemmän toiminnan? Vastausta tähän emme vielä tiedä.

Koneet luovat tunteisiin perustuvia kuplia

Globalisaation myötä hyvinvointi on kasvanut 100 vuoden ajan kiihtyvällä tahdilla. Hyvinvointi on kuitenkin jakautunut epätasaisesti, mikä osaltaan nakertaa yhteiskuntien sisäistä luottamusta. Tämä epäluottamus on särö, johon sosiaalisen median algoritmit tarttuvat. Vaikka ilon tunteita herättävät sisällöt leviävät nopeammin kuin surua tai inhoa herättävät sisällöt, mikään ei leviä yhtä nopeasti kuin vihan tunteita nostattavat sisällöt.

Algoritmit ohjaavat sosiaalisen median alustoja näyttämään käyttäjilleen sisältöä, johon käyttäjät reagoivat tunnetasolla. Koska ihmiset reagoivat tunnetasolla eri tavoin, algoritmit ohjaavat alustoja näyttämään jokaiselle käyttäjälle erilaisia sisältöä. Kun osa yksilöllisestä sisällöstä herättää vihaa, ei liene yllättävää, että algoritmit synnyttävät epäluottamusta ruokkivia kuplia. Eri tahot myös käyttävät kuplautumista hyväkseen poliittisten ja kaupallisten päämäärien hyväksi. Yhteiskunnan kehityksen kannalta tilanne on hankala.

Avoin media osana yhteiskuntaa

Median tulevaisuus ei ole irrallinen muusta globaalista ja yhteiskunnallisesta kehityksestä. Tärkeää onkin miettiä yhteiskunnallista kehitystä kokonaisuudessaan. Demokraattisen yhteiskunnan ja vapaan median sanotaan olevan toisistaan riippuvaisia. Journalistinen media ansaitsee yhteiskunnallisen asemansa alistamalla journalistisen toimintansa muiden journalistien tarkistettavaksi.

Yhteiskunnalliset instituutiot edustavat jatkuvuutta ja vakautta, mutta nähdäkseni ihmisten halu ja kyky itsenäiseen toimintaan tulee huomioida nykyistä paremmin. Journalistisella ja yhteisöllisellä medialla on suuri vastuu tuoda kansalaiset yhteen keskustelemaan siitä, millaista maailmaa haluamme rakentaa. Tämä puolestaan vaatii meiltä kaikilta kykyä katsoa asioita useasta eri näkökulmasta, ei vain itselle mieluisimmasta. Nimenomaan tätä toivoisin meiltä kaikilta, jotka osallistumme sosiaaliseen mediaan: halua laajentaa omaa näkemystä ja taitoa nähdä kauneutta yhteisymmärryksen rakentamisessa.

Kohti yhteisöllistä journalismia

Vaikka hollantilaistutkimus lähtee siitä olettamasta, että tee-se-itse -kulttuuri vahvistuu, kun luottamus yhteiskunnallisiin instituutioihin vähenee, tee-se-itse -kulttuurin ja yhteiskunnallisen luottamuksen ei välttämättä tarvitse olla toisiaan poissulkevia asioita.

Hollantilaistutkimuksessa kuvattu “joukkojen viisaus” ja läpinäkyvät instituutiot voisivat olla hyvin yhteensopiva yhdistelmä. Instituutiona medialla on yhteiskunnallinen rooli ”vallan vahtikoirana”. Olisi toivottavaa löytää uusia tapoja turvata median luotettavuus ja läpinäkyvyys sosiaalisen median aikakaudella.

“Joukkojen viisaus” on osoittautunut kaksiteräiseksi miekaksi. Sosiaalinen media mahdollistaa väärinkäytökset, esimerkiksi yksittäisiin henkilöihin kohdistuvat laajamittaiset hyökkäykset. Toisaalta sosiaalinen media tarjoaa alustan läpinäkyvyydelle ja vaikeuttaa epärehellistä toimintaa.

Yhteisöllinen media yhteiskunnallisena toimijana

Uskoakseni tulemme näkemään uudella tavalla järjestäytynyttä paikallista ja eri aiheisiin keskittynyttä pienimuotoista mediaa. Sisällöntuotannon prosessit vaativat vielä uusia työkaluja, jotta yhtä aikaa voi toteutua ”joukkojen viisaus” sekä journalistisen toiminnan vastuu. Yhteisö voi ansaita aseman toimia ”vallan vahtikoirana” vain alistamalla toimintansa muiden journalistien tarkistettavaksi. Vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä.

Ennustaisin, että seuraava tasapaino tulee löytymään joukkojen viisauden ja läpinäkyvien instituutioiden (“selviytymispeli”) väliseltä alueelta. Avoimen ja yhteisöllisen journalismin kehitystä tukee uusien teknologisten ratkaisujen ja tekoälyn tuleminen lähes kenen tahansa saataville.

Näytä teksti kokonaisuudessaan >>

1 KOMMENTTI

  1. Kortesuo, median tulee kertoa tehtävänsä, journalismin lisäksi sillä on oltava linja – tarkoitus. Näin ollen jokaisen on pystyttävä kertomaan miksi ne ovat relevantteja osoittamalla narratiivissa motiivinsa.

    Eli, jos ihmiset / lukijat ja katsojat haluavat ennalta näköä tulevaisuuteen, on kerrottava mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Tämä vaikuttaa suoraan henkilön asuttaman yhteisön autonomiaan.

    Lemminki, median on kyettävä purkamaan laajoja asiakokonaisuuksia menneestä, tästä hetkestä ja tulevaisuudesta niin, että lyhyellä lukuajalla lukija/katsoja voi arvioida nykyisen tietämyksensä kattavuutta ja sopeutua uuteen tietoon mahdollisimman nopealla luku/katseluajalla.

    Näin ollen, koska ihminen on ajallinen olento ja tarvitsee menneisyyttä ymmärtämään mistä on tulossa, sanaston ymmärtämään tätä hetkeä ja johtamaan sen turvin tulevaisuuden muuttujia – on median kyettävä antamaan lisäarvoa kielen kehittämiseen.

    Sampsa Fabritius, kun laadukas media vähentää henkilön tarvitsemaa aikaa tietoverkoissa ja auttaa sanoittamaan tämän hetken Tilannekuvaa, on passiivisen lukijan vastuulla tulla osaksi toimitusta, kirjoittajana, puhujana – parven jäsenenä.

    Aktiivinen tiedon omaksuminen ja tuottaminen ei siten tarvitse enää ‘vallan vahtikoiria’ vaan vallan käyttäjiä. Tälläinen toimitus on yhtäkuin puolue.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here