Mikä on Suomen paikka maailmassa?

0
360

Minkälaiset suhteet Suomella nykyisin on muihin valtioihin ja minkälaisten suhteiden vaaliminen on kannattavaa? Kuinka puolueettomia olemme ja ketkä ovat tärkeimpiä liittolaisiamme? Miten Suomen tulisi asemoida itsensä maailmassa?

Kirjalliset näkökulmat

Aku Aarva: Suomen paikka maailmassa on Euroopan unionin liittovaltiossa

Suomi on koko lyhyen historiansa ajan tasapainoillut idän ja lännen välissä. Niin itäiset kuin läntiset suurvallat ovat historian saatossa jyränneet yli Suomen ja viimeisten sotien jälkeen trapetsitaiteilustamme kehittyi kansainvälistäkin mainetta niittänyt taitolaji: suomettuminen.

Vaikka Neuvostoliitto, eli viimeinen todellinen suurvalta lähinaapurissamme, romahti jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten, osalle meistä asemoituminen länteen on ollut vaikeampaa kuin toisille. Paperilla Suomen paikka maailmassa päätettiin neuvoa-antavalla kansanäänestyksellä Euroopan unioniin liittymisestä 16.10.1994. Enemmistö silloisista suomalaisista eli 56,9 % äänestykseen osallistuneista kannatti liittymistä ja eduskunta kunnioitti vaalin tulosta. Suomen EU-jäsenyys astui voimaan 1. tammikuuta 1995.

Suomi asemoitui Euroopan unionin jäsenyyden kautta selkeästi osaksi läntistä arvoyhteisöä ja länsimaisia demokratioita. Idän ja lännen välissä pallotellut Suomi valitsi vihdoin itsenäisesti ja painostuksetta paikkansa, kun sille siihen tarjoutui tilaisuus. Euroopan unioniin liittyminen merkitsi lopullista luopumista Paasikiven-Kekkosen-linjasta ja suomettumisen aikakauden päättymistä, ainakin periaatteessa.

Liittymispäätöksen teki helpommaksi idänkaupan tyrehtyminen Neuvostoliiton romahduksen jälkeisinä vuosina. Taloudellisen riippuvuuden väheneminen itäisestä suurvallasta pakotti suomalaiset vientiyritykset tuotekehitykseen ja laadunvarmistukseen, joihin ei aiemmin oltu totuttu. Samalla se loi uutta tilaa länsi- ja maailmanmarkkinoille tähtääville yrityksille, kiitos Euroopan unionin yhteismarkkinoiden ja Euroopan talousalueen, jonka sopimus astui voimaan vuonna 1994. Nykyisin ETA-maita on 31 ja ne muodostavat suurimmat yhtenäiset markkinat koko maailmassa ja kattavat yli 500 miljoonaa kuluttajaa. Euroopan talousalue mahdollistaa neljä perusvapautta: tavaroiden (pl. maataloustuotteet), palveluiden, henkilöiden ja pääoman vapaan liikkuvuuden.

Suomi on ollut osa läntistä yhteisöä kohta neljännesvuosisadan ajan. Pienelle maalle tällainen yhteisö tarjoaa paitsi taloudellista vakautta ja mahdollisuuksia myös turvaa, tukea ja vaikutusvaltaa. Suomen jäsenyys Euroopan talous- ja rahaliitto EMU:ssa tarkoitti markasta luopumista, mutta toi tilalle yhteisvaluutta euron. Se mahdollistaa helpomman kaupankäynnin Euroopassa, läpinäkyvyyden hyödykkeiden hintapolitiikassa ja laajasti tunnustetun valuutan turvan, jota markka ei koskaan voisi saavuttaa. Hinta tälle on se, että paikallista kilpailukyvyn puutetta ei voida enää korjata devalvaatiolla.

Kaikesta tästä huolimatta Suomi tasapainoilee edelleen idän ja lännen välillä. Osa kansalaisista kokee Suomen menettäneen itsenäisyytensä ja haikailee nationalistisen Suomen perään. Euroopan unionin politiikkaa ja eurooppalaisia kysymyksiä käsitellään niin median kuin poliitikkojen toimesta käytännössä ulkopoliittisina kysymyksinä. Tämä on omituista, sillä ulkopolitiikka kuuluu tasavallan presidentin valtaoikeuksien piiriin eikä presidentti Halosen jälkeen EU-pöydissä ole presidenttejä näkynyt. Kysymys lienee kuitenkin suomettumisen ja Paasikiven-Kekkosen-linjan sijasta enemmän henkisestä etäisyydestä muuhun Eurooppaan. Suomalaisissa on hyvin paljon samaa kuin Brexitiä puuhaavissa briteissä, jotka omalta autiolta saareltaan katselevat Eurooppaan, pohtien pärjäisivätkö kuitenkin paremmin yksin kuin yhdessä muiden kanssa?

Vaikka Suomi ei fyysisesti ole saari, avautuvat idässä Venäjän valtavat arot (ja viisumirajoitukset) ja lännessä velloo Itämeri, joka erottaa meidät muusta Euroopasta. Tällä lienee oma vaikutuksensa myös suomalaisten kiinnostukseen EU- ja Eurooppa-politiikkaa kohtaan: äänestysaktiivisuus eurovaaleissa on valitettavan matalaa vaaleista toiseen. Tästä huolimatta suomalaiset ovat edelleen varsin yksimielisiä paikastaan lännessä, kun kolme neljästä suomalaisesta kannattaa talous- ja rahaliittoa[1] ja yli 60 % katsoo, että EU-jäsenyys on Suomelle hyvä asia[2].

Suomi on valinnut paikkansa maailmassa: olemme osa länttä ja Euroopan unionia. Meidän on pysyttävä EU:n ytimissä ja varmistettava äänemme kuuluvuus. Suomen on oltava aktiivinen kansainvälisillä areenoilla, kuten YK:ssa, ja puolustettava raivokkaasti eurooppalaisia arvoja: ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittamista, vapautta, kansanvaltaa, tasa-arvoa ja oikeusvaltioperiaatetta. Ne ovat rauhan tae.

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, mutta henkilökohtaisesti pidän todennäköisenä ja toivottavana, että Euroopan unioni kehittyy monitahtisesti kohti liittovaltiota. Tässä kehityksessä Suomen olisi syytä asemoitua osaksi EU:n integraatiota edistäviä tahoja ja maita, jotta maan vaikutusvalta voidaan maksimoida ja pienempien EU-jäsenmaiden ääni on mahdollisimman kuuluva. Mikäli jättäydymme ulkokehälle, menetämme merkittävästi vaikutusvaltaa päätöksiin, jotka lopulta koskevat meitä kaikkia. Tällöin jäämme tappiolle paitsi poliittisesti myös taloudellisesti.

Seuraavaksi on siis tehtävä valinta Euroopan unionin syvenevän integraation suhteen. Mikäli jättäydymme integraatiokehityksen ulkokehälle ja sivustakatsojan rooliin, Suomelle käy kuten NATO-option kanssa uhkaa käydä. Rohkeutemme ei riitä tekemään ratkaisevaa päätöstä ja kun aika olisi meille sopiva, optiot ovat jo rauenneet.

Näytä teksti kokonaisuudessaan >>

Ville Sinkkonen: Katse Atlantin toiselle puolen

Suomen ja Yhdysvaltojen välisiä suhteita hallitsee nykyisellään paradoksi. Yhtäältä kahdenväliset suhteet ovat läheisemmät kuin koskaan, sekä korkeapoliittisella että käytännön virkamiesyhteistyön tasolla. Toisaalta Yhdysvaltojen nykyhallinto suhtautuu nuivasti, ajoittain jopa avoimen vihamielisesti, kansainväliseen sääntöpohjaiseen järjestelmään, jota Yhdysvallat on itse ollut rakentamassa läpi toisen maailmansodan jälkeisen aikakauden. Tämä luo haasteen Suomen kaltaiselle pienelle vientiorientoituneelle valtiolle, joka on erittäin riippuvainen monenvälisten yhteistyökanavien toimivuudesta.

Korkeapoliittisella tasolla tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja Suomen ulkopoliittinen johto laajemminkin ovat onnistuneet ylläpitämään toimivaa vuoropuhelua presidentti Donald Trumpin hallinnon kanssa. Tämä on ensiarvoisen tärkeää, sillä henkilökohtaisten kontaktien merkitys on korostunut entisestään tilanteessa, jossa Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on Trumpin kaudella siirtynyt kahdenvälisiä suhteita ja transaktioita korostavaan aikakauteen. Niinistön vierailu valkoiseen taloon elokuussa 2017 sekä mahdollisuus isännöidä Trumpin ja Putinin välistä huipputapaamista heinäkuussa 2018 osoittavat, että Suomi nauttii Washingtonissa arvostusta. Samalla maamme johto on pragmaattisesti kartuttanut poliittista pääomaa tulevaisuuden varalle.

Yhdysvaltojen kiinnostus Suomen lähialueita kohtaan on lisääntynyt viime vuosina Euroopan kiristyneen turvallisuustilanteen vuoksi. Kontaktit amerikkalaisten ja suomalaisten virkamiesten välillä ovat samalla tiivistyneet entisestään sekä olemassa olleiden yhteistyömuotojen että uusien avausten myötä. Suomi allekirjoitti puolustusyhteistyötä syventävän sopimuksen Yhdysvaltojen kanssa lokakuussa 2016, ja toukokuussa 2018 kolmenkeskisen Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltojen yhteistyötä koskevan asiakirjan. Suomi on ollut mukana useissa Naton puitteissa järjestetyissä sotaharjoituksissa, näistä viimeisimpänä Trident Juncture 18. Lokakuussa 2018 ilmavoimat puolestaan osallistui Yhdysvaltain järjestämään Red Flag -ilmaoperaatioharjoitukseen Alaskassa. Myös pohjoisten alueiden kasvava strateginen ja taloudellinen merkitys luo uusia mahdollisuuksia yhteistyölle, esimerkiksi Arktisessa neuvostossa. Yhdysvalloille ja Suomelle on lisäksi tärkeää vastata demokraattisen haavoittuvuuden haasteisiin. Tästä konkreettisin ilmentymä on 12 valtion yhteistuumin Helsinkiin perustama hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskus.

Suomen ja Yhdysvaltojen välistä suhdetta ei kuitenkaan voi tarkastella erillään laajemmasta transatlanttisesta ja globaalista kehikosta. Donald Trumpin presidenttiyden kansainväliselle yhteistyölle heittämät haasteet heijastuvat vääjäämättä Suomen ja Yhdysvaltojen suhteiden tulevaisuudennäkymiin – kahdenvälisen ja alueellisen yhteistyön syvenemisestä huolimatta taivaalla on epävarmuuden harmaita pilviä.

Donald Trump on tehnyt toistuvasti selväksi, että hänen ”Amerikka ensin” -näkövinkkelistään katsottuna monenvälinen yhteistyö harvoin edistää Yhdysvaltojen kansallisia intressejä. Presidentti on esimerkiksi kritisoinut toistuvasti Euroopan unionia, ja arvostellut Yhdysvaltojen Nato-liittolaisia epäoikeudenmukaisesta taakanjaosta. Brexitin, populististen voimien ja unionin periaatteita haastavien jäsenvaltioiden kanssa painivan EU:n kannalta Trumpin hyökkäykset tulevat huonoon aikaan. Vaikka Yhdysvallat on presidentin puheista huolimatta lisännyt panostustaan Natoon ja Euroopan turvallisuuteen, erityisesti European Deterrence Initiative:n (EDI) puitteissa, Trumpin poukkoilevat lausunnot ovat omiaan nakertamaan Yhdysvaltojen turvallisuussitoumusten uskottavuutta ja kyseenalaistamaan vuosikymmenten saatossa rakennettua transatlanttista luottamussuhdetta. Ulkopolitiikassa teot ovat tärkeitä, mutta myös sanoilla on merkitystä. Tämä ilmenee paitsi eurooppalaisten johtajien pöyristyneissä reaktioissa Trumpin ”Twitter-myrskyihin” myös mielipidetutkimuksista, jotka osoittavat kansalaisten Yhdysvallat-näkemysten kehittyneen negatiivisempaan suuntaan.

Trumpin presidenttikaudella Yhdysvallat on lisäksi ilmoittanut irtautuvansa useista keskeisistä kansainvälisistä sitoumuksistaan. Näistä EU:n ja Yhdysvaltojen nykyhallinnon välistä maailmankuvien eroa ilmentävät erityisesti Iranin ydinsopimus ja Pariisin ilmastosopimus, joihin sitoutuminen on ollut Yhdysvaltojen liittolaisille ja kumppaneille periaatteellisen tason kysymys. Kaiken kukkuraksi molempia päätöksiä edelsi liittolaisten pitkällinen pyrkimys taivutella Trumpia pysymään mukana sopimuksissa. Euroopan mahdollisuudet vaikuttaa valkoisen talon politiikkaan näyttäytyvätkin tällä haavaa rajallisina.

Eniten harmaita hiuksia on kuitenkin aiheuttanut Yhdysvaltojen kauppapolitiikka. EU:n näkökulmasta erityisen loukkaava oli Trumpin päätös asettaa tuontitulleja eurooppalaiselle alumiinille ja teräkselle. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että Yhdysvallat on valmis rajoittamaan vapaakauppaa kumppaneidensa kanssa, vaan myös siitä, että päätöstä perusteltiin viittaamalla kansalliseen turvallisuuteen. Argentiinan G20-kokouksessa sovitusta 90 päivän "aselevosta" huolimatta Trumpin hallinnon pyrkimykset suitsia Kiinan protektionistista talouspolitiikkaa uhkaavat lisäksi suista nämä suurvallat pitkäkestoiseen taloudelliseen konfliktiin. Vaikka EU jakaa Yhdysvaltojen huolen Kiinan toimintatavoista, kauppasodan seuraukset maailmankaupan monimutkaisille arvoketjuille ja Euroopan hitaasti elpyvälle taloudelle voivat olla kohtalokkaat.

Yhdysvaltojen polarisoituneesta sisäpoliittisesta tilanteesta johtuen heilahtelut maan suhtautumisessa kansainväliseen yhteistyöhön todennäköisesti lisääntyvät tulevaisuudessa. Tähän asiaintilaan sopeutuminen vaatii Suomelta ja sen eurooppalaisilta kumppaneilta sekoituksen strategista kärsivällisyyttä ja valmiutta edistää sektorikohtaista yhteistyötä Yhdysvaltojen suuntaan niillä politiikkalohkoilla, joilla se on valmis etenemään – oli kyse sitten arktisesta osaamisesta, hybridiuhkien torjumisesta tai puolustusyhteistyöstä. Tulevien vuosien suuri haaste on, kuinka tällainen strategia pannaan täytäntöön niin, etteivät Suomelle ja EU:lle keskeiset arvot ja periaatteet, esimerkiksi ilmastokysymysten ja monenvälisen yhteistyön saroilla, jää taka-alalle.

Näytä teksti kokonaisuudessaan >>

Markku Kangaspuro: Idänpolitiikan tarve ei ole kadonnut

Viimeisen vuosikymmenen mittaan koetut talouden ja politiikan ongelmat ovat kolhineet pahasti Euroopan ja Suomen itsetuntoa. Suomen kansallisen identiteetin ytimeen kuuluvaa koulutusta ja sivistystä on kuritettu leikkauksilla, maailman ongelmat pirskahtivat kynnyksemme yli 30 000 pakolaisena, ja Venäjän ja lännen suhteet jäätänyt Ukrainan konflikti on hyydyttänyt myös Itämeren ilmapiirin astetta kylmemmäksi.

Tuntuu siltä, että mitä kireämpi lännen ja Venäjän suhde on, sitä enemmän Suomessa on koettu tarvetta toistaa Suomen kuulumista länteen ja määritellä asemamme EU-jäsenyyden kautta poliittisesti liittoutuneeksi. Mistä tämä itsestään selvän asian vakuuttaminen sitten johtuu?

Kyse ei ole varsinaisesti siitä kuuluuko Suomi länteen vai itään, vaan sen Venäjä-politiikasta. Se on ollut läpi historiamme ulkopolitiikan koetinkivi, joka on määrittänyt keskeisesti presidentti Mauno Koiviston sanoin Suomen ulkopolitiikan peruslinjan reunaehtoja, selviytymisen strategiaa.

Suhde Venäjään on muotoutunut karkeasti ottaen kahden jo 1800-luvun kiistoissa muodostuneen traditionaalisen linjan kautta. Svekomaaneiksi kutsutut vaativat, että Suomen pitäisi liittoutua lännessä olevien Venäjän kilpailijoiden kanssa ja käyttää kriisiin ajautuneen Venäjän suhteellista heikkoutta hyväkseen irrottautuakseen siitä. J.V. Snellmanin ja hänen laillaan ajattelevat ”realistit” tai vanhasuomalaiset puolestaan uskoivat Suomen selviytymisen edellyttävän rauhallisia oloja. Heidän mielestään oli keskityttävä Suomen autonomian lainsäädännön ja uusien oikeuksien kuten Suomen kielen, oman valuutan markan ja talouden sekä sivistyksen kehittämiseen.

Snellman asetti artikkelissaan Sota vai rauha Suomelle (Litteraturblad nro 5, toukokuu 1863) Suomen osaksi Puolan kapinan ravistelemaa Eurooppaa. Hänen mielestään lehdistö lietsoi väärillä tiedoilla ja lupauksilla mielialaa suomalaisten yhtymisestä Puolan kapinaan, jota Englanti tuki Venäjän heikentämiseksi. Snellmanin mukaan vaatimukset olivat vastuuttomia, sillä Suomen kaltainen pieni valtio ei voi määrätä suursodassa kohtaloaan, eikä sen siksi pidä antautua muiden päätösten vietäväksi ja uskoa sokeasti annettuja solidaarisuus- ja liittolaisuuslupauksia. Näissä asioissa kansakunnan oli hänen mielestään luotettava vain itseensä.

1920- ja 1930-luvuilla nuoren Suomen ilmapiiriä hallitsivat epäluulo, pelko ja myös vihamielisyys uutta Neuvostoliittoa kohtaan. Osa haaveili suur-Suomesta ja juuri tehtyä Tarton rauhansopimusta (1920) kutsuttiin häpeärauhaksi. Uuno Kaila paikansi Suomen 1931 kirjoittamassaan runossa lännen etuvartioksi: Edessä Aasia, Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä.

Toisen maailmansodan alussa Suomi joutui konkreettisesti lännen ja idän väliin. Suomen perinteinen eurooppalainen kumppani Saksa ja Neuvostoliitto sopivat etupiireistään, jonka seurauksena Stalin käynnisti neuvottelut aluevaihdoista Suomen kanssa rajan siirtämiseksi kauemmas Pietarista. Stalin perusteli näitä vaatimuksia Suomen Moskovan suurlähettiläs J.K. Paasikivelle sanomalla, että ”Ei ole kummankaan vika, että maantieteelliset olot ovat sellaiset, kuin ne ovat. Meidän täytyy voida sulkea pääsy Suomenlahdelle.” Suomi torjui aluevaihdon juridisesti mahdottomina. Kun Paasikivi valmistautui sitten talvisodan jälkeen, välirauhan aikana 1940 neuvotteluihin venäläisten kanssa, hän sai ulkoministeriöstä luettavakseen samankaltaiseen juridiseen argumentaatioon perustuvan muistion. Paasikiven vastaus oli tylyn realistinen: ”Moskova ei ole mikään kihlakunnan oikeus.” Hänen mukaansa turvallisuusintresseistä puhuttaessa ei valtio- ja rajasopimusten ”pyhyyteen” kannattanut vedota.

Samaa mieltä oli myös marsalkka Mannerheim. Hän oli kannattanut jo syksyn 1939 neuvotteluissa Neuvostoliiton aluevaatimuksiin suostumista. Hänen mukaansa Tarton rauhansopimuksen raja ei voinut kestää kahden itsenäisen valtion, joista toinen on ”suuri ja mahtava” ja toinen heikko, välillä. Se oli Venäjän keisarikunnan ja siihen kuuluneen suuriruhtinaskunnan raja. ”Aleksanteri ei tietenkään ollut koskaan ajatellut muuta”, Mannerheim huomautti.

Siksi ”bolshevikkien heikkouden aikana” sovittu raja oli hänen mukaansa vain ”tilapäinen ratkaisu”. Saman näkemyksen toisti myöhemmin presidentti Putin, kun hän tulkitsi talvisodan syitä pietarilaisille historioitsijoille. Hänen mukaansa Stalin oli ainoastaan korjannut bolshevikkien rauhansopimuksessa tekemän virheen, jossa raja kulki vain tykin kantaman päässä Pietarista.

Samalla lailla Venäjä näyttää toimineen myös Krimin suhteen. Putinin lisäksi myös Neuvostoliiton viimeinen presidentti Mihail Gorbatshov, joka oli yksi kylmän sodan päättymiseen ja ydinaseriisunnan aloittamiseen johtaneen kehityksen arkkitehdeista, piti Krimin liittämistä Venäjään Neuvostoliiton hajottamisesta 1991 tehdyn Belavezhan sopimuksen virheen korjaamisena. Ei Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšev ajatellut liittäessään Krimin Ukrainaan 1954, että kysymys olisi muusta kuin Neuvostoliiton sisäisestä hallinnollisesta järjestelystä.

Suomessa ja laajemminkin Euroopassa käytävä nykyinen keskustelu siitä, mille perustalle suhde Venäjään pitäisi rakentaa, muistuttaa perusasetelmaltaan erehdyttävästi aiempaa. Monen suuntaiset suurvaltojen väliset ja sisäiset intressiristiriidat - Brexit, Ranskan levottomuudet, Italian ja EU:n budjettikiista, Katalonia, Donald Trumpin politiikka ja Kiina sekä Venäjän toiminta ja Ukrainan tilanne - ovat luoneet Suomen ulkopolitiikan toteuttamiselle aiempaa monimutkaisemman asetelman.

Ukrainan kriisi on ollut ikävä osoitus siitä, että Venäjän ja lännen etupiirikamppailu ei myöskään ole ohi. Sanktioilla länsi on osoittanut, ettei se hyväksy Venäjän politiikkaa Ukrainassa. Ongelmana vain on se, että taloudelliset sanktiot ovat väline, joilla ei voi olla toivottua vaikutusta ilman selkeää poliittista linjaa. Yhtenäistä Venäjä-politiikkaa lännellä taas ei ole, joka näkyy EU:n jäsenmaiden ja Yhdysvaltojen hallinnon hyvinkin erilaisissa suhtautumistavoissa Venäjään ja myös itse sanktioihin. Sanktioiden käyttö on myös saanut kauppasodan luonteen, kun Yhdysvallat on otattanut ne mm. rangaistustulleina käyttöönsä osana kauppapolitiikkaansa.

Suomen talouden lisäksi sanktioilla on ollut merkitystä itseymmärryksellemme siinä mielessä, että ne ovat konkretisoineet länsiliittoutumisemme. Sanktioilla Suomi luopui pitkästä linjastaan pysyä suurvaltojen konfliktien ulkopuolella ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan. Tätä politiikan muutosta valtiojohto on pyrkinyt tasapainottamaan Venäjän suunnalla erilaisilla toimilla, joista yksi ehkä näkyvimpiä esimerkkejä ovat presidentti Niinistön tiivis keskusteluyhteys presidentti Putinin kanssa sekä energiayhteistyö. On vain realismia ymmärtää, että vaikka Venäjän suhteellinen painoarvo on globaalisti ja myös Euroopassa pienempi kuin aiemmin, ei se ole kuitenkaan niin pieni, etteikö se yhä olisi yksi Suomen asemaa määrittävistä perustekijöistä.

Näytä teksti kokonaisuudessaan >>

Oliko artikkeli liian lyhyt, sopivan mittainen tai liian pitkä? Kuinka hyvin artikkeli onnistui tuomaan erilaisia näkökulmia esille? Olisitko kaivannut jotain näkökulmaa, joka nyt jäi puuttumaan?

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here