Miten yhteiskunnallista keskustelua voisi parantaa?

0
1849

Mitä yhteiskunnallinen keskustelu on ja miksi yhteisymmärryksen luominen keskustelussa on välillä haastavaa? Minkälaisia ratkaisumalleja toimivan keskusteluyhteyden muodostamiseen ja sillanrakennukseen on olemassa? Millä lailla demokraattinen päätöksenteko on riippuvaista yhteiskunnallisesta vuoropuhelusta? Miten sosiaalisen median käyttö on vaikuttanut yhteiskunnallisen keskustelun käymiseen?

Podcast

Osa 1: Lilja Tamminen ja Janne Saarikivi

Osa 2: Sanna Ukkola ja Jyri Paretskoi

Kirjalliset näkökulmat

Mikko Hautakangas: Kaikki tahtoo keskustelua - sovittelujournalismi osana ”dialogista käännettä”

Olen toiminut tutkijana Koneen säätiön rahoittamassa Sovittelujournalismi-toimintatutkimushankkeessa (Sovittelujournalismi - Toimintatutkimus konfliktiherkkien aiheiden julkisesta keskusteluttamisesta) nyt hieman yli kahden vuoden ajan. Kun hanketta suunniteltiin kesällä 2015, sen tavoitteita määrittivät tuolloin pinnalle nousseet huolet ”sosiaalisista kuplista” ja populismin noususta sekä toimittajiin kohdistuvasta aggressiosta ja julkisen keskustelun hankaloitumisesta etenkin useiden konfliktiherkkien aiheiden kohdalla.

Me journalismin ja median tutkijat halusimme kokeilla, onnistuisimmeko yhdessä toimittajien kehittämään toimintatapoja, jotka auttaisivat tekemään parempia juttuja ja virittämään rakentavaa julkista keskustelua. Yhteinen havaintomme kun oli, että useissa tapauksissa tietyt journalismin rutiinit ja ajattelumallit tuppasivat ennemminkin syventämään konflikteja ja johtamaan keskusteluja harhapoluille kuin selkiyttämään tilannetta yleisön silmissä.

Hankkeen mittaan on käynyt selväksi, että emme ole huolinemme ja tavoitteinemme yksin. Suomalaisessa yhteiskunnassa on viime vuosina puhuttu paljon julkisen keskustelun ongelmista, yhteiskunnallisen moniäänisyyden ja vuorovaikutuksen parantamisesta ja dialogin voimasta. Journalistien lisäksi parempaa keskustelua ovat peräänkuuluttaneet ainakin eri väestöryhmien kanssa työtä tekevät sosiaalityön ammattilaiset, tutkijat, filosofit, poliitikot, yrityselämän edustajat - ja lukuisat turhautuneet kansalaiset.

Me sovittelujournalismin kehittäjät olemmekin huomanneet olevamme osa laajempaa ”dialogista käännettä”. Nähdäkseni myös tämä uusi puheenaihe.fi -keskustelualusta on yksi osa samaa kulttuurista liikehdintää - reaktio turhautuneeseen tunteeseen siitä, että ”tarttis tehdä jotain”. Kokeilut ja käytännön esimerkit ovatkin tärkeitä, sillä pelkkä huoli ei pitkälle vie. Esimerkiksi Sovittelujournalismin työpajojen ja journalististen kokeilujen tuottamia kokemuksia ja ajatuksia voi lukea Sovittelujournalismin käsikirjasta, joka löytyy kokonaisuudessaan verkkokäsikirjana osoitteessa sovittelujournalismi.fi.

Tässä kirjoituksessa haluan kuitenkin pohtia hieman tarkemmin, mitä kaikkea oikeastaan toivotaan kun vaaditaan ”parempaa keskustelua”. Muutostoiveisiin sisältyy näet väistämättä vallankäyttöä ja merkityskamppailua: mitä haluamme suosia, mitä suitsia?

Missä vika, mitä puuttuu? 

Monialainen liikehdintä suomalaisen keskustelukulttuurin kehittämiseksi kertonee myös koettujen ongelmien moninaisuudesta. Aika harva kai vaatii kovaan ääneen muutosta silloin, jos asioiden nykytila hyödyttää omia tavoitteita ja arvoja, joita itse pitää tärkeänä. Yksi usein toistuva huoli ja ongelma tuntuu liittyvän (erityisesti verkko-)keskustelun aggressiivisuuteen: pienikin joukko aktiivisia ja aggressiivisia keskustelijoita voi kaapata ilmatilan haltuunsa tiettyjen aiheiden ympärillä niin, että käytännössä vain sitoutunut puolelle tai vastaan asettuminen on mahdollista. Tällaisissa keskusteluissa epävarmat ja hämmentyneet äänet eivät enää uskaltaudu sekaan, vaan keskustelu polarisoituu ja aihe tuntuu kasvavan laajastikin ”kansaa” kahtiajakavaksi.

Juuri tästä on kyse kun puhutaan ”somekuplista”: keskusteluyhteisöihin muodostuu helposti vahva samanmielisyyden tuntu ja tätä yhteisön yhtenäisyyttä vaalitaan tiukasti esimerkiksi kohdistamalla erimielisiin sarkastisia letkautuksia tai äkäisiä ihmettelyjä. Maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta koskeva keskustelu on muodostunut tällaiseksi aiheeksi, mutta se ei suinkaan ole ainoa kipupiste. Sovittelujournalismin työpajoissa kävi selväksi, että niin laajat globaalit kysymykset kuin pienet paikalliset kiistat saattavat jakaa keskustelua ”meihin ja muihin” ja muuttua hankaliksi aiheiksi, joihin moni kokee helpommaksi olla tarttumatta.

Toinen ongelma, joka voi liittyä edelliseen mutta johtua myös muista tekijöistä, on keskustelun yksiäänisyys ja joidenkin näkökulmien jääminen keskustelun ulkopuolelle. Relevantteja puheenvuoroja voi jäädä kuulematta vaikkapa keskustelun edellyttämien valmiuksien puuttumisen takia. Esimerkiksi maahanmuuttajien voi olla hankala osallistua suomenkieliseen keskusteluun, vaikka heitä koskevissa asioissa juuri heidän oma näkökulmansa olisi arvokas.

Toisaalta myös monet suomalaiset voivat kokea että sana ei ole hallussa riittävällä tavalla, jotta uskaltaisi osallistua keskusteluihin, joissa vahvimpina kuuluvat julkisesti puhumaan ja kirjoittamaan tottuneiden koulutettujen ihmisten äänet. Myös teknisten valmiuksien puuttuminen voi sulkea ulos - kaikki eivät ole Twitterissä tai edes omista älypuhelinta. Jos koetaan, että ”meiltä ei edes kysytä”, luottamus yhteisen keskustelun mahdollisuuksiin rapautuu väistämättä ja motivaatio yhteiskunnalliseen osallistumiseen heikkenee.

Kolmas ongelma liittyy niin sanottuun ”totuudenjälkeisyyteen”, keskustelun rakentumiseen tunnepitoisten mielipiteiden ympärille niin, että keskustelijat tuntuvat puhuvan eri todellisuuksista. Tämän huolen ympärillä puhutaan juhlallisin äänenpainoin totuuden ja faktojen merkityksestä. Kuitenkin ristiriitojen syyt eivät useinkaan ole suoranaisessa valehtelussa ja virhetiedossa, vaan siinä, että erilaiset arvot ja näkökulmat tuottavat erilaisia johtopäätöksiä todellisuudesta. Koettua ”informaatiokaaosta” ei yleensä voikaan ratkaista todistamalla faktoja ja oikomalla vääriä tulkintoja, vaan ainoa keino on tehdä näkyväksi, mistä kaoottisuus johtuu ja miksi yksimielisyys on mahdotonta saavuttaa.

Neljänneksi, parempaa keskustelua toivotaan paitsi ongelmien hillitsemiseksi, myös lisäarvon ja hyödyn toivossa. Kun puhutaan rakentavasta keskustelusta voimavarana tai jopa ”dialogiloikasta”, taustalla on ajatus, että monipuolinen tieto ja yhteistoiminta parantaa yhteisöjen toimivuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Tämä on helppo hahmottaa esimerkiksi yritysten ja organisaatioiden näkökulmasta: jos työntekijät ja asiakkaat uskaltavat tuoda esiin erilaisia kokemuksiaan ja tarpeitaan, niihin voidaan vastata tarkemmin ja ehkäistä ongelmia ja tyytymättömyyttä. Samankaltaista ajattelua voidaan soveltaa myös politiikan ja yhteiskunnan tasolla: toimimme koko yhteiskuntana paremmin, jos pystymme ottamaan huomioon erilaiset näkemykset myös voimavarana.

Moniäänisyys ja dialogi tuovat mukanaan mahdollisuuksien lisäksi myös riskejä. Kun monesta suunnasta on esitetty toiveita dialogista ja rakentavuudesta, on toisaalla herännyt myös huoli näiden pyrkimysten kääntymisestä itseään vastaan. Miksi konfliktit olisivat ongelma julkiselle keskustelulle, eivätkö ne juuri ole politiikan ytimessä? Jos korostetaan ratkaisuja, peitelläänkö samalla rakenteellisia ongelmia ja vältellään vastuuttamista? Tämän vuoksi on myös tärkeää hahmottaa erilaiset lähtökohdat, mistä käsin nykytila koetaan ongelmalliseksi - huoli yhteiskunnan ja julkisuuden toimivuudesta on väistämättä poliittista.

Tässä meidän kaikkien ”parempaa keskustelua” vaativien on syytä tunnistaa oma valtamme ja olla valppaana, kuinka sitä käytämme. Esimerkiksi dialogisuuden (ja sovittelujournalismin) näkökulmasta hyvä keskustelukulttuuri ei tarkoita, että konflikteja ei olisi, vaan että konfliktien kanssa osataan elää ja toimia. Rakentavuus ei tarkoita konsensukseen pyrkimistä, vaan erilaisten toiminnan tilojen hahmottamista ja niiden laajenemista moniäänisyyden kautta. Vaatimus keskusteluympäristöjen turvallisuudesta ei tarkoita tunteiden ja intohimojen kieltämistä, vaan sitä, että niitä voidaan ilmaista keskustelijoiden välisen kunnioituksen tästä kärsimättä.

Hyvää tarkoittavat pyrkimykset lisätä kohtaamisia ja ”puhkoa kuplia” voivat myös johtaa odottamattomiin ja kiusallisiinkin seurauksiin. Tätä ei kuitenkaan pidä liiaksi pelätä, vaan on hyväksyttävä, että aitoon dialogiin liittyy rohkeus luovuttaa osa kontrollista ja vallasta muille, tai yhteiseen käyttöön. Jos keskustelun lopputulema on ennalta tiedossa, kyse lienee enemmän piilotetusta vallankäytöstä kuin todellisesta avoimuudesta ja osallistamisesta.

Näin helppoako se on? 

Edellä kuvaamani eri näkökulmat auttavat ehkä hahmottamaan, miksi muutos kohti avoimemmin ja moniäänisemmin keskustelevaa yhteiskuntaa ei ole ongelmaton, vaikka samankaltainen huoli jaetaan monilla suunnilla. Itselleni sovittelujournalismi-hankkeen puitteissa hankitut kokemukset antavat kuitenkin aihetta myös optimismiin: kokemus ”paremmasta julkisesta keskustelusta” syntyy useimmiten hyvin pienistä havahtumisista ja hoksaamisista, uskalluksesta tehdä jotain hieman toisin, vähäisestäkin luottamuksen lisääntymisestä kanssakeskustelijoihin.

Julkiseen keskusteluun kytkeytyville valtakamppailuille, hämmentämään tai hyötymään pyrkiville toimijoille ja ratkaisemattomille ristiriidoille ei pidä olla sokea. Toisaalta muiden toimintaan on aina vaikeampi vaikuttaa kuin omaansa. Kun tunnistaa omassa toiminnassa käytäntöjä ja ihanteita, jotka ohjaavat vuorovaikutusta hankalille urille, pienikin toisin toimiminen voi avata tuoreita mahdollisuuksia.

Työpajoihimme osallistuneet toimittajat olivat journalististen kokeilujensa jälkeen usein yhtäältä hieman pettyneitä siihen, kuinka tavanomaisilta lehtijutuilta lopputulokset näyttivät. ”Tällainen tästä nyt vaan tuli…” Toisaalta usein he myös yllättyivät siitä, kuinka pienetkin lisäpanostukset muuttivat jutuista käytyä keskustelua ja herättivät positiivista huomiota. Erään työpajaamme osallistuneen journalistin toimittaman radiokeskustelun (Lääketieteen ja täydentävien hoitojen vastakkainasettelu ei auta potilasta) päätteeksi eri näkökulmia edustavat keskustelijat totesivat, että ”yleensä tästä aiheesta on hankala puhua julkisesti, mutta tänään keskustelu on sujunut asiallisesti”.

Dialogisuutta edistävien hankkeiden yksi tärkeä tehtävä on osoittaa, että tämä ei ollut sattumaa: hyvä keskustelu ei synny vain siitä, että kohtaamiseen osuvat asialliset tyypit, vaan että hyvän keskustelun ilmapiiri kyetään rakentamaan, kun niin päätetään. Samalla on muistettava, että keskustelun rakentaminen ja ohjaaminen on vallankäyttöä jo itsessään.

Mediakulttuurin tutkija, Journalismin, median ja viestinnän tutkimuskeskus Comet, Tampereen yliopisto

Näytä teksti kokonaisuudessaan >>

Severi Hämäri: Yhteiskunnallisen keskustelun kummallisuudesta

Yhteiskunnallisen keskustelun määrittäjäksi on muodostunut kriisitietoisuus ja halu sysätä vastuu keskustelusta abstraktille tasolle. Kaikki puhuvat yhteiskunnallisen keskustelun kriisistä, demokratian kriisistä, länsimaisen elämäntavan kriisistä ja työn kriisistä.

Olemmeko havahtuneet keskeltä kreikkalaista tragediaa, jossa pyrkimyksemme on välttää kriisiä ja valittaa kriisistä vain pahentaaksemme kriisiä? Käykö niin, että moittimalla omaa tapaamme keskustella vaikutamme itseemme haitallisesti? Samalla tavoin kuin moittimalla nuorten äänestyskäyttäytymistä vaikutamme heidän äänestyskäyttäytymiseensä.

Mitä on yhteiskunnallinen keskustelu

Yhteiskunnallinen keskustelu on ehkä helpoimmin ymmärrettävissä vertaamalla sitä ilmastoon. Yksittäinen keskustelu kavereiden kesken, työpaikalla tai somessa on kuin hetkellinen sääilmiö: aurinko paistaa, välillä sataa, joskus on jäätävää. Ilmasto sen sijaan kuvaa sään luonnetta pidemmällä aikavälillä tilastollisesti. Ilmasto kuten yhteiskunnallinen keskustelu muodostuu yksittäisten ilmiöiden taipumuksista: minkälaista säätä tai keskustelua suurinpiirtein voi odottaa ja minkälaisilla todennäköisyyksillä.

Niin ilmastoa kuin yhteiskunnallista keskustelua ei kokonaisuudessaan voi suoraan havainnoida. Ilmastosta tehdään päätelmiä tarkastelemalla sääilmiöitä ja tilastoimalla niitä excel-taulukkoihin ja ruutuvihkoihin. Yhteiskunnallisen keskustelun tilaa arvioidaan kysymällä ihmisten käymistä keskusteluista ja kokemuksista. Esimerkiksi e2-ajatuspaja teki pari vuotta sitten laajan selvityksen kansalaisten kokemuksista yhteiskunnallisista asioista puhuttaessa (Provokaatioita ja vastakkainasetteluja – kuka innostuu, kuka vetäytyy?). Tulokset ovat karun kuuloisia: ihmiset kokivat keskustelujen kärjistyneen ja monet halusivat välttää yhteiskunnallisista asioista puhumista. Tämä on siis yhteiskunnallisen keskustelun kriisi.

Huomion arvoista on, että ahdinko ilmenee kokemuksen tasolla. Ihmiset kokevat yhteiskunnallisen keskustelun muuttuneen epämiellyttäväksi. Mitä se tarkoittaa ja miten siihen pitäisi reagoida? Pitääkö siihen ylipäänsä reagoida?

Koettu kriisi saattaa nimittäin olla merkki yhteiskunnallisen keskustelun laajenemisesta. Vastakkaisten ajatusten kohtaaminen herättää tutkitusti kivun tunteita ja henkistä hätää. Otetaan esimerkiksi niin sanottu keskustelujen “kuplautuminen” eli kokemus, että samanmieliset keskustelevat enimmäkseen keskenään. Tämän kokemuksen muodostuminen edellyttää, että henkilö on tekemisissä “kuplansa” ulkopuolisten mielipiteiden kanssa. Eli käytännössä “kuplatietoisuus” on merkki siitä, että yhteiskunnallinen keskustelu ylittää perinteiset raja-aidat.

Väitänkin, että mitä enemmän ihminen osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun, sitä todennäköisemmin hän uskoo sen kriisiytyneen.

Mitä pitäisi tehdä

Yhteiskunnallista keskustelua ei korjata kuin hajonnutta polkupyörää tai edes virusten vaivaamaa tietokonetta. Kyseessä on monimutkainen ilmiö, jonka osat vaikuttavat toisiinsa ja kokonaisuuteen erilaisin kummallisin takaisinkytkennöin ja oikosuluin. Jaarittelu yhteiskunnallisen keskustelun kriisistä on lähinnä lisännyt epätoivoa. Tarvitsemme jotain muuta.

Ensinnäkin näin mutkikkaan ilmiön kanssa on syytä tehdä kokeiluja. Pitää testata, mikä toimii ja mikä ei, sillä emme kykene arvaamaan sitä ennalta. Kokeiluita voivat järjestää valtiovalta, yhteisöt, kunnat sekä yritykset. Yksi tällainen kokeilu on Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran Eratauko-hanke. Hankkeessa testattiin menetelmiä muun muassa yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle jäävien saamiseksi mukaan. Kokeilussa on paljastunut, että muodollinen ohjattu keskustelu (“dialogi”), jossa keskustellaan ihmisten kokemuksista tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti, toimii. Vielä ei ole tiedossa, missä Erätauko-dialogien käyttörajat ja soveltuvuus kulkee. Tutkimusta tarvitaan lisää. On myös täysin avoin kysymys, johtaako kansalaisten ja päättäjien kokemus paremmasta yhteiskunnallisesta keskustelusta aidosti parempaan päätöksentekoon.

Toiseksi asennemuutos yhteiskunnalliseen keskusteluun olisi paikallaan. Sata vuotta sitten se nimittäin oli niin huonoa, että ajauduimme sisällissotaan. Tänä päivänä loukataan ja loukkaannutaan lähinnä vain puheen tasolla. Toki pahoja ylilyöntejä tapahtuu. Eikä minkäänlaista vihapuhetta, uhkailua tai väkivaltaa tule hyväksyä – varsinkaan kohdistettuna journalisteihin. Mutta silti uskallan väittää, että enemmistö yhteiskunnallisesta keskustelusta on hyvällä mallilla. Me voimme olla ylpeitä yhteiskunnastamme ja kyvystä keskustella. Ristiriitaiset näkökulmat voivat olla rikkaus.

Kolmanneksi kriittisen ajattelun taito olisi syytä nostaa uudelle tasolle. Me tarvitsemme tervettä itsekritiikkiä. Tarvitsemme kykyä tunnistaa, kun epävarmuus johtuu asiantuntijan taidosta nähdä ongelma monelta puolelta. Kykyä tunnistaa, kun oma itsevarmuus johtuu tietämättömyydestä. Kykyä luottaa toisiin ihmisiin. Kykyä nähdä kokemukset ja mielipiteet erillisinä todellisuudesta. Kykyä kuunnella ja kunnioittaa.

Kykyä olla tuntematta tuskaa, kun joku kehtaa olla eri mieltä meidän kanssamme.

Yhteiskunnallinen keskustelu kokonaisuudessaan kehittyy muuttamalla yksi keskustelu kerrallaan. Jos haluamme kokea parempia keskusteluja kodeissa, kouluissa, työpaikoilla, some-porukoissa ja muissa yhteisöissä, on syytä jutella yhteisistä asioista rohkeasti. Harjoitella ja osallistua. Pirkka-Pekka Peteliuksen sanoin: “Meidän pitää vain puhua, puhua, puhua…”

FM, tohtorikoulutettava Severi Hämäri Kriittisen Korkeakoulun Puhujakoulun vastaava opettaja. Hämäri on koulutukseltaan filosofi ja opettaja.

Näytä teksti kokonaisuudessaan >>

Lotta Lehti: Viestinnän digitaalinen murros ja mediakäyttäjän vastuu

Digitaalisen murroksen ja erityisesti sosiaalisen median ansiosta ruohonjuuritason mediakäyttäjillä on mahdollisuus julkisesti osallistua yhteiskunnalliseen vuoropuheluun. Yhteiskunnallinen status tai journalistinen media eivät enää määritä kenen sana tuodaan julki. Kohtaamiset verkossa ovat monenlaisia, eikä ole olemassa yhtä yhtenäistä verkkokeskustelukulttuuria; verkossa viestitään niin hyvässä kuin pahassakin. Tästä huolimatta viime aikoina sosiaalisen median ongelmat ovat olleet tapetilla hyvien asioiden jäädessä usein mainitsematta. On tärkeää pitää mielessä, että julkinen viestintä ei ollut ongelmatonta myöskään internetiä edeltäneellä joukkoviestinten hallitsemalla aikakaudella.

Digitaalisen aikakauden uudenlainen sananvapaus vaatii yhteiskunnalliseen vuoropuheluun osallistuvilta uudenlaista vastuullisuutta. Mediakäyttäjien tulee tiedostaa, että jokainen kommentti voi vaikuttaa sen lukijaan. Vastuullisuutta näyttää puuttuvan etenkin tämän päivän aikuisilta, jotka ovat kasvaneet joukkoviestinten aikakaudella. Digitaalisia viestintävälineitä pienestä pitäen käyttäneet lapset ja nuoret sen sijaan käyttäytyvät verkossa aikuisia paremmin. Sosiaalisessa mediassa käytävä yhteiskunnallinen vuoropuhelu paranisi huomattavasti, jos kolme keskeisintä epäkohtaa saataisiin korjattua. Ne ovat vuoropuhelun puute eri mieltä olevien välillä, aggressiivisuus ja virheellisten tietojen leviäminen. Tässä kirjoituksessa esitetään ratkaisuehdotuksia näihin epäkohtiin.

Kuplat puhki

Poliittiset kuplat eivät ole uusi ilmiö, sillä ihmiselle on luontaista hakeutua samansuuntaisesti ajattelevien seuraan. Sosiaalisessa mediassa näyttää kuitenkin syntyvän ryhmiä, joissa samanmielisyyden vaatimus on jyrkkä ja joissa vaihtoehtoiset näkemykset voidaan täysin sivuuttaa. Digitaalisuus on tehnyt mahdolliseksi tällaisten ryhmien syntymisen yli maantieteellisten tai muiden rajoitusten. Joskus eri mieltä olevat ryhmät kyllä toimivat samassa digitaalisessa tilassa, mutta eivät käy vuoropuhelua. Näin on esimerkiksi Donald Trumpin twiittien kohdalla: tviittiketjussa presidentin kannattajat ja vastustajat tekevät Trumpin viestistä täysin päinvastaisia tulkintoja. Osa ei tunnu kiinnittävän mitään huomiota vastapuolen näkemyksiin, osa puolestaan kommentoi niitä – yleensä epäkunnioittavasti ja halveksuen, mikä ei juuri anna vastapuolelle mahdollisuutta omien näkökantojen kyseenalaistamiseen.

Kuplia ei voida puhkaista ylhäältä käskien. Tarvetta vuoropuhelulle ja omien näkökantojen tarkastamiselle kuitenkin on, jotta demokratiaan perustuva yhteiskuntamalli voi jatkua. Asioista pitäisi pystyä keskustelemaan myös niiden kanssa, jotka ovat eri mieltä ja joilla on erilainen tausta kuin itsellämme. Yhteiskunnan tulisikin antaa kaikki mahdollinen tuki ja tunnustus niille demokratian lähettiläille, jotka keskustelevat digitaalisilla alustoilla eri ideologioita edustavien ihmisten kanssa. Nämä raja-aitoja kaatavat keskustelijat jaksavat viestiä rauhallisesti, kuunnella toista osapuolta ja esittää loogisia perusteluja omille väitteilleen. Tarvittaisiin lisää tällaisia lähettiläitä, joiden työkaluina on viestintätaitojen lisäksi empatiakyky, kärsivällisyys ja analyyttinen ajattelu.

Nopeita ratkaisuja etsivä miettii, voitaisiinko näitä ominaisuuksia omaavia valioyksilöitä palkata verkkokeskustelijoiksi kehittämään vuoropuhelua ja näyttämään esimerkkiä. Toimintaa, jossa organisaatio palkkaa omia päämääriä edistääkseen henkilöitä tuottamaan ruohonjuuritason mediakäyttäjien kommenteilta näyttäviä viestejä, kutsutaan astroturffaukseksi jalkapallokenttien keinonurmia valmistavan Astroturf-yrityksen mukaan. Astroturffaus on periaatteessa tuomittavaa toimintaa, sillä maksetut kommentit ovat keinotekoisia ja suhde maksavaan organisaatioon pidetään salassa. Näin ollen varsinaiset palkatut kommentoijat eivät tule kyseeseen yhteiskunnallisen vuoropuhelun parantamisessa. Kuka edes ottaisi vastuun tästä toiminnasta? Vakavammin puhuen voidaan miettiä pitäisikö esimerkiksi korkeakouluissa rohkaista eri alojen asiantuntijoiksi valmistuvia nuoria osallistumaan vuoropuhelutalkoisiin verkon foorumeilla. Palkkiot eivät tule kyseeseen, mutta korkeakoulutuksessa voitaisiin tarjota entistä enemmän neuvoja oman asiantuntemuksen viestimiseen erilaisille yleisöille.

Vihapuheen uhria ei saa jättää yksin

Näkyvin oire julkisuuden portinvartijan väistymisen aiheuttamasta vauhtisokeudesta on viestinnän aggressiivisuus. Vihapuheella tarkoitetaan johonkin ihmisryhmään tai yksilöön kohdistuvaa aggressiivista ja vihamielistä puhetta tai kommentointia, mikä ei aina ole avointa nimittelyä tai suoria uhkauksia, vaan voi tulla esiin vaikkapa huumorin varjossa tai harkittuna argumentointina. Vaikka läheskään kaikki kommentointi verkossa ei ole pilkkaa ja vainoamista, verkon vihapuhe on todellinen ongelma, ja sen poistaminen vaatisi juurisyiden selvittämistä. Mikä saa ihmiset purkamaan pahaa oloaan ja turhautumistaan julkisesti ja kohdistamaan vihansa verkossa tavalla tai toisella näkyviin henkilöihin? Tämän selvittäminen on pitkän aikavälin tavoite. Lyhyemmällä aikavälillä on puututtava itse vihapuheeseen.

Vihaviestien hyökyaalto voi viedä terveyden ja rajoittaa myös uhrin läheisten elämää. Tällaisessa tilanteessa ei voida todeta, että kyse on ”vain” nettikirjoittelusta. Lainsäätäjillä, poliisilla ja oikeuslaitoksella on keinot määrittää, minkälainen kirjoittelu on lain mukaan sallittua. Lakia rikkova vihapuhe on kuitenkin vain jäävuoren huippu. Sosiaalisen median yritykset kuten Facebook, Twitter ja YouTube voisivat puuttua nykyistä tehokkaammin heidän palveluissaan ilmenevään vihapuheeseen ja ohjata keskustelukulttuuria toisia kunnioittavaan suuntaan. Nykyinen käyttäjien näkemyksiin ja aktiivisuuteen nojaava ilmiantotoiminta ei ole riittävää. Voitaisiinko yritykset velvoittaa sisältöjen tehokkaampaan tarkkailuun? Journalistista mediaa sitoo Suomessa journalistin ohjeet ja ohjeiden noudattamista valvoo Julkisen sanan neuvosto. Pitäisikö nyt perustaa sosiaalisen median neuvosto?

Vihapuheen pelko saa monet vaikenemaan. Moni asiantuntija valitsee mieluummin vetäytymisen julkisuudesta kuin julkiset puheenvuorot, joiden seurauksena saattaa saada vihaviestejä. Tämä on vakava uhka yhteiskunnalliselle vuoropuhelulle ja siksi vihapuheen uhrien asian tulee olla yhteinen. Suuren enemmistön tulee seistä näiden uhrien tukena ja tehdä selväksi, että vaino verkossa ei käy. Lisäksi esimerkiksi toimittajien, tutkijoiden ja poliitikoiden työnantajien tulee kehittää vihapuheen uhrien tukea. Organisaatioilla tulee olla valmiit, tehokkaat toimintamallit vihapuheen uhrin auttamiseksi ja mahdollisen oikeusprosessin käynnistämiseksi. Vihapuheen uhrit nimittäin kertovat häpeän tunteesta, joka usein aiheuttaa sen, että vihaviesteistä ei saa kerrottua muille. Uhrin ammattiylpeys ja itsetunto ovat koetuksella ja hän saattaa epäillä toimineensa itse väärin. Nämä häpeän tunteet tulisi kantaa koko yhteisön voimin, jotta jokaisen taakka kevenisi. Näin vihapuheeseen olisi helpompi puuttua ja se saataisiin vähenemään.

Paitsi säätely, verkon eri alustojen keskustelukulttuureja muokkaavat myös esikuvat. Monet lasten ja nuorten seuraamista tubettajista ovat fiksuja mielipidevaikuttajia. Toivoa sopii, että heidän seuraajansa oppivat myös noudattamaan toisia kunnioittavaa viestintätapaa. Oivallinen esimerkki keskustelukulttuurin muokkaamisesta on myös Suomen UNICEFin viestintästrategia. Jouduttuaan vihakampanjan kohteeksi etenkin Facebook-profiilissaan syksyllä 2016 järjestö päätti kommentointimahdollisuuden sulkemisen sijaan vastata vihamielisiin kommentteihin asiallisesti mutta huumorilla. UNICEFin strategia nousi uutisotsikoihin. Seuraus oli paitsi se, että vihaviestien tulva tyrehtyi, myös se, että järjestö sai paljon uusia jäseniä, lahjoittajia ja seuraajia sosiaalisessa mediassa. UNICEFin esimerkki osoittaa, että joskus huumori voi olla tehokas verkkokeskustelun tervehdyttäjä. Mallia näyttää myös joukko Helsingin yliopiston opiskelijoita, joka on aloittanut arvokkaan Kaikkien Some -kampanjan. Kampanja kannustaa osallistumaan yhteiskunnallisiin keskusteluihin rakentavasti ja muita kunnioittaen.

Faktat tiskiin

Puhe totuudenjälkeisestä ajasta ei ole tuulesta temmattua, sillä totuudessa pysyminen ei näytä olevan tällä hetkellä kaikille yhteiskunnallisille toimijoille tärkeää. Diskurssintutkija Ruth Wodak puhuu kuitenkin totuudenjälkeisyyden sijaan tietämättömyydellä ylpeilystä (arrogance of ignorance). Näin siksi, että totuuden kiertely ja venyttäminen ovat aina olleet osa yhteiskunnallista keskustelua ja erityisesti politiikkaa. Nykytilannetta leimaa Wodakin mukaan se, että tietämättömyydellä suorastaan ylpeillään ja ilmiselvästäkään valehtelusta ei jouduta vastuuseen.

Yhteiskunnallinen vuoropuhelu ei johda hyvään, jos se perustuu virheellisille tiedoille. Totuuden kunnianpalautus onkin seuraava suuri tehtävämme. Toimenpiteinä mainittakoon julkinen faktantarkistus, kuten Suomessa Faktabaari, ja laadukas tutkiva journalismi, jonka kuluttaminen näyttääkin lisääntyvän. Myös mediakäyttäjien koulutus kaikilla ikätasoilla on keino tehdä totuudesta taas muodikasta.

Kuluneen talven tapahtumat Yhdysvalloissa ovat osoittaneet, että sosiaalisen median yritysjäteillä on merkittävä rooli totuuden arvon alenemisessa. Kohu Facebookin ympärillä muistuttaa, että sosiaalinen media ei ole ilmaista, vaikka käyttäjä ei siitä itse maksakaan rahaa. Käyttäjä maksaa osallistumisensa luovuttamalla tietojaan mainonnan kohdentamiseen. Kun Facebook on myynyt käyttäjätietoja Cambridge Analyticalle, joka puolestaan on myynyt mainostilaa virheellisiä tietoja levittäville poliittisille propagandakoneistoille, yhteiskunnalliset vaikutukset ovat mittavat. Jotta tulevaisuus näyttäisi vakaammalta, sosiaalisen median mainontaa on tarkoitus säädellä laissa tiukemmin. On myös ehdotettu maksullista Facebookia: jos et halua virtaasi mainoksia, voit maksaa käyttösi rahalla. Kun jo yli kaksi miljardia ihmistä maailmassa käyttää Facebookia, on pyrittävä siihen, että tämä valtava foorumi ei manipuloi meitä vaan edesauttaa rakentavaa yhteiskunnallista vuoropuhelua.

Filosofian tohtori Lotta Lehti toimii tutkijatohtorina Turun yliopiston Kieli- ja käännöstieteiden laitoksella. Lehti tutkii ihmisten välistä kielellistä vuorovaikutusta sosiaalisen median eri alustoilla.

Näytä teksti kokonaisuudessaan >>

Oliko artikkeli liian lyhyt, sopivan mittainen tai liian pitkä? Kuinka hyvin artikkeli onnistui tuomaan erilaisia näkökulmia esille? Jäitkö kaipaamaan tiiviimpää tai syvällisempää otetta? Olisitko kaivannut jotain näkökulmaa, joka nyt jäi puuttumaan?

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here