Voiko ilmastonmuutoksen torjuminen olla turvallisuusuhka?

Ilmastonmuutos näyttäisi olevan turvallisuusuhka ihmiskunnalle. Voivatko myös ne keinot, joilla ilmastonmuutosta torjutaan, lisätä yhteiskuntien epävakautta ja aiheuttaa konflikteja?

Aleksanteri-instituutin tutkija Sakari Höysniemi, Ulkopoliittisen instituutin tutkija Emma Hakala ja VTT:n tutkija Tero T. Toivanen kirjoittavat aiheesta. Podcastissa keskustelua jatkavat toimittaja Marko Hamilo ja toimittaja Matti Virtanen.

Podcast

Kirjalliset näkökulmat

Sakari Höysniemi: Energiaturvallisuus on enemmän kuin energiahuoltoa

Kun energia ja turvallisuus yhdistetään, energia on useimmiten turvaamisen kohde. Tämä korostaa energian merkitystä yhteiskunnan huolto- tai toimitusvarmuudelle. Ilmastonmuutos muuttaa tätä asetelmaa ja nostaa esiin erityisesti fossiilisen energian turvattomuutta vahvistavan luonteen: valintamme ylläpitää fossiiliseen energiaan pohjautuvaa yhteiskuntarakennetta ja sitä turvaavaa energian hankintaa on merkittävä ilmastoriski. Ilmastonmuutos ja muut kestävyyshaasteet olisi siksi tuotava selkeämmin esiin energian hankinnassa.

Asialla on toinenkin puoli. Kuten Huoltovarmuusneuvosto tuo esiin kannanotossaan: ”On tarpeellista keskustella siitä, miten energiahuoltovarmuus järjestetään tulevaisuuden hiilineutraalissa yhteiskunnassa.”

Fossiilisten energiamuotojen keskeinen etu on ollut helppo varastoitavuus. Tämä on ominaisuus, joka puuttuu esimerkiksi aurinko- ja tuulienergialta. Aurinko- ja tuulienergia vaativatkin tuekseen erilaisia varastointiteknologioita kuten akkuja. Akuissa käytetään nykyisin maaperästä louhittavia metalleja kuten litiumia, kobolttia ja nikkeliä. Tästä syystä uusiutuvien energiamuotojen yleistymisen myötä paine kaivosteollisuuden lisäämiseen saattaa kasvaa.

Ekologinen kestävyys olisi hyvä ottaa huomioon kaikessa energiantuotannossa. Energiantuotannon sosiaaliseen hyväksyttävyyteen on kiinnitettävä enemmän huomiota, sillä uusiutuvat teknologiat vaativat enemmän pinta-alaa.

Energian jäljitettävyys on edelleen yksi keskeisistä haasteista: sähkön ja biopolttoaineiden osalta sertifiointijärjestelmät ovat jo olemassa, mutta fossiilille polttoaineille, jotka vastaavat 85% globaalista energian tuotannosta, vastaavia järjestelmiä ei ole. Tällaista energian tuotantoketjun avaamista kaikkien energiamuotojen osalta tarvitaan. Tuotantoketjun sisällä on paljon päästöjä, jotka eivät näy tavalliselle kuluttajalle tai päättäjälle. Esimerkiksi maakaasun tuotannossa yleisen soihdutuksen vähentäminen olisi yksi nopea keino vähentää hiilidioksidipäästöjä.

Suomen kannalta keskeinen energiatuontimaa on Venäjä, josta tuotu primäärienergia (öljy, kaasu, hiili, uraani) kattaa 63% energian tuonnista ja 40% loppukulutuksesta. Vaikka huoltovarmuuden näkökulmasta riskit ovat vähäisiä, sillä kaikkia primäärienergiamuotoja on saatavissa muualtakin, turvallisuustarkastelussa olisi myös pohdittava energian ulko- ja turvallisuuspoliittisia vaikutuksia.

Venäjä pitää syksyllä 2018 julkaistussa Energiaturvallisuusdoktriinissa nopeaa energiamurrosta pois fossiilisista uhkana. Tämä olisi otettava huomioon enemmän myös Suomen ja EU:n päätöksenteossa. Olisi syytä pohtia mekanismeja, joilla Venäjä saataisiin rakentavasti mukaan energiamurroksen vaatimaan teknologiseen ja yhteiskunnalliseen murrokseen.

Olisiko Ukrainan kriisin jälkeisiin pakotteisiin mahdollista asettaa ehtoja siten, että pakotteet kohdistuisivat erityisesti fossiiliseen energiantuotantoon? Samalla olisi mahdollista asettaa kannustimia vähähiilisen energiantuotannon lisäämiseen ja siihen liittyvän tieteellisen ja teknologisen yhteistyön lisäämiseen. Suomella on Venäjän kanssa hyvät välit ja teknologista osaamista, joiden avulla esimerkiksi uusiutuvan energian hankkeita voisi edistää lähialueyhteistyön mekanismien kautta.

Uusiutuvan energiantuotannon edistämisellä Venäjällä on myös mahdollisesti demokratisoiva vaikutus. Venäjän nykyinen keskushallinto on haluton muuttamaan vallan ja energian suhdetta, sillä keskushallinto on vahvasti riippuvainen suuryrityksistä ja fossiilisen energian myyntituloista. Vastaavasti uusiutuvan energian hankkeet ovat selkeämmin paikallisten ja pienten yritysten toimialaa, vaikka myös suuryritykset sijoittavat näihin hankkeisiin. Uusiutuvan energian hankkeilla onkin potentiaali vahvistaa paikallista hallintoa fossiilisesta energiasta riippuvaisen keskushallinnon sijaan.

Vaikka Suomi on huoltovarmuusmielessä osittain saari, se voisi olla kestävämmän ja turvallisemman yhteiskunnan edistäjä ja viedä kestäviä käytänteitä, ajattelutapoja ja teknologioita muualle. Jos pystyisimme luomaan mallin, jossa hyvinvointimme ja turvallisuutemme perusta ei ole fossiilisen energian saannin turvaamisessa, tälle mallille olisi varmasti kysyntää myös rajojemme ulkopuolella.

Näytä teksti kokonaisuudessaan >>

Emma Hakala: Ilmastonmuutoksen torjunnan seuraukset on otettavana tosiasiana poliittisessa päätöksenteossa

Jos ilmastonmuutosta ei pysäytetä, aiheuttaa se esimerkiksi myrskytuhojen kaltaisia suoria riskejä ja pahimmillaan muuttaa nykyisen ekosysteemimme elinkelvottomaksi. Maapallon ekosysteemin kokonaisvaltainen muuttuminen myös horjuttaa yhteiskuntia. Mikäli haluamme välttyä tältä tapahtumakululta, jotain on tehtävä.

Ilmastonmuutoksen tehokas torjuminen ja sen vaikutuksiin sopeutuminen vaativat merkittäviä muutoksia energiantuotantoon, kulutukseen ja sosiaalisiin turvaverkkoihin. On lähes väistämätöntä, että tällaisilla siirtymillä on vaikutuksia myös turvallisuuteen niin kansainvälisesti kuin maiden sisällä. Keskustelu tulisikin siirtää siihen, mitkä ovat ilmastonmuutoksen vastaisen työhön parhaat ja oikeudenmukaisimmat keinot.

Tämä ei tarkoita, etteikö ilmastonmuutoksen torjumisen seurauksia tulisi pohtia ennalta. Pikemminkin päinvastoin: tehokkaat ilmastotoimet täytyy ottaa huomioon kaikessa päätöksenteossa. Esimerkiksi Euroopan unionin tavoite hiilidioksidin nettopäästöjen nollaamisesta vuoteen 2050 mennessä merkitsee valtavaa rakenteellista muutosta, kun tällä hetkellä muun muassa 72.6 % EU:ssa kulutetusta energiasta on tuotettu fossiilisilla polttoaineilla.

Päästöjen vähenemisen lisäksi siirtymällä on monia sivuvaikutuksia. Näistä suuri osa on positiivisia, kuten kansanterveyden kohentuminen ilmansaasteiden vähentyessä tai tuontienergiariippuvuuden hellittäminen. Samalla muutos kuitenkin järkyttää geopoliittisia suhteita, joissa fossiilienergialla on ollut merkittävä rooli.

Häviöpuolella ovat erityisesti suuret fossiilienergiantuottajamaat kuten Venäjä, jonka talous on pitkälti riippuvainen energianviennistä. Keskeinen kysymys on, miten maa sopeutuu uuteen tilanteeseen, ja millaisia heijastevaikutuksia tästä syntyy globaalisti. Hallittu ja suunnitelmallinen siirtymä voisi pitkällä tähtäimellä kääntyä hyödyksi ja jopa vahvistaa kansainvälisiä suhteita. Venäjän tapauksessa merkillepantavaa kuitenkin on, ettei maa toistaiseksi ole ryhtynyt kovin tehokkaisiin toimiin ilmastonmuutoksen torjumiseksi tai energia- ja talousjärjestelmänsä sopeuttamiseksi.

Energiasiirtymä luo myös Euroopan sisäisiä jännitteitä. Fossiilisen energiatuotannon lopettaminen aiheuttaa pahimmillaan työttömyyttä ja tyytymättömyyttä, mistä luonnollisesti seuraa ilmastotavoitteisiin kohdistuvaa vastarintaa. Päästöjen suitsiminen esimerkiksi veroilla ja hinnankorotuksilla rokottaa suhteessa eniten vähätuloisten kukkaroa.

Ilmastopolitiikassa tulee ottaa huomioon yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja pyrkiä olemaan pahentamatta sitä. Tähän lähes ainoa keino on demokraattinen päätöksenteko, joka ainakin tarjoaa mahdollisuuden eri ryhmien ja näkökulmien kuulemiseen ja huomioimiseen. Mitä pidemmälle tulevaisuuteen ilmastonmuutoksen vastatoimia viivytetään, sitä suuremmaksi kasvaa riski, että niitä päädytään ajamaan läpi kiireessä, vaihtoehdottomina pakkotoimina. Tällaisessa tilanteessa tuskin pystyttäisiin katsomaan koko yhteiskunnan etua.

Kun ilmastokeskustelussa huomioidaan myös turvallisuusnäkökulma, ilmastopoliittisten päätösten seurauksia voidaan ennakoida. Ilmastonmuutoksen torjuminen ei voi olla liian lyhytnäköistä ja kapeakatseista. Tämä edellyttää varsin erilaista, laajempaa turvallisuusajattelua kuin perinteinen maanpuolustuksellinen näkemys. Kyse ei ole niinkään ilmaston ”turvallistamisesta” kuin turvallisuuskeskustelun laajentamisesta ottamaan huomioon uudenlaisia uhkia.

Helppoa ilmastonmuutoksen torjunnan vaikutusten tarkastelu ei missään nimessä ole. Jo yksin yhteiskunnallisten muutosten tai torjuntatoimien seurausten hahmottaminen erikseen on hankalaa, puhumattakaan eri tekijöiden yhteisvaikutuksista. Ehkä osin siksi ilmastonmuutosta käsitellään tulevaisuusskenaarioissa yhä usein varsin pintapuolisesti ja yksinkertaistavasti. Tarve aidosti tieteidenväliselle tutkimukselle on suuri. Asian hankaluudesta huolimatta päätöksenteon tueksi on pystyttävä tuottamaan entistä moniulotteisempaa tietoa ilmastonmuutoksen ja sen torjunnan seurauksista.

Näytä teksti kokonaisuudessaan >>

Tero Toivanen: Erillistä ilmastopolitiikkaa ei ole olemassa

Edetessään nykyistä tahtia ilmaston lämpeneminen uhkaa järjestäytyneiden yhteiskuntien olemassaoloa jo lähitulevaisuudessa. Lämpenevässä maailmassa ruoantuotannon ja muiden elintärkeiden elinkeinojen totunnaiset toteuttamismahdollisuudet heikkenevät. Tämä puolestaan kärjistää olemassa olevia ristiriitoja tai ruokkii uusia konflikteja samalla kun niukkenevat elinmahdollisuudet pakottavat ihmisiä liikkeelle paremman elämän toivossa. Sosiaalisesti kärjistyvissä tilanteissa ihmiset saattavat tukeutua oman käden oikeuteen tai taipua kannattamaan kuria ja järjestystä lupaavia poliitikkoja. Tällöin tulevaisuus kuuluu demokratian sijaan diskriminaatiolle, mafiosoille ja harvainvallalle.

Tällaisten kehityskulkujen kuvaaminen paljastaa, miksi ilmastonmuutos on maailman johtavien talous- ja sotilasorganisaatioiden mielestä aikamme suurin turvallisuusuhka. On vakava harhaluulo kuvitella, että tällaiset riskit sijoittuvat kauas maailmalle, eivätkä siten koskisi Suomea. Maailma on nykyisten ilmastotoimien mukaisella kunnianhimolla matkalla yli kolmen asteen lämpenemiseen, mikä Suomessa tarkoittaisi vähintään kuuden asteen lämpenemistä. On vaikea kuvitella, miten vakaista olosuhteista pitkään nauttinut suomalainen demokratia tai elinkeinoelämä kykenisivät sopeutumaan tällaiseen maailmaan.

Edellä kuvatut skenaariot eivät tietysti ole väistämättömiä. Kuten historiantutkijat usein muistuttavat: vaikka ihmiset eivät valitse itse olosuhteitaan, he kuitenkin tekevät itse oman
historiansa näistä olosuhteista ponnistaen. Voimme siis valita toteutettavaksi toisenlaiset, toiveikkaammat kehityskulut. Viimesyksyinen IPCC:n raportti tähdensi, että lämpenemisen
pysäyttämiseksi 1,5 asteen turvarajalle on tärkeimmät toimet toteutettava seuraavan vuosikymmenen kuluessa. Ilmastotoimiin on siis ryhdyttävä välittömästi.

Juuri tässä piilee kuitenkin vaara. Ilman kokonaisvaltaista ymmärrystä vaadittavasta yhteiskunnallisesta muutoksesta yksittäisistä ja hätäisistä ilmastotoimista uhkaa tulla itsessään vakaus- ja turvallisuusriski. Ilmastotoimet iskevät väistämättä yhteiskunnassa olemassa oleviin jakolinjoihin, eriarvoisuuteen ja saavutettuihin etuihin. Vaarana on, että erimielisyydet paisuvat avoimiksi konflikteiksi tai osapuolet kaivautuvat yhä syvemmälle omaksuttuihin poteroihinsa – kovaan ääneen ja hyvin aikomuksin vaaditut ilmastotoimet tyssäävätkin heti ensikättelyssä.

Tällaisesta kehityskulusta hyvä esimerkki ovat Ranskan keltaliivit. Presidentti Emmanuel Macronin viime vuoden lopun pyrkimys nostaa polttoaineveroa sytytti nyt jo useita viikkoja ranskalaista yhteiskuntaa ravistelleen monitahoisen protestiliikkeen. Veronkorotus osui työväenluokkaiseen ja keskiluokkaiseen elämäntapaan, joka pyrkii todellisten vaihtoehtojen puuttuessa turvautumaan historiaan tuomitun fossiilitalouden viimeisiin irtoaviin pisaroihin.

Suurkaupunkien kalliiden elinkustannusten vuoksi merkittävä osa ranskalaisesta väestöstä on rakentanut elämäänsä maaseudulle ja kehyskuntiin ollen kuitenkin samalla riippuvainen kaupunkien tarjoamista työpaikoista ja talouden virroista. Veronkorotus osui tämän edestakaisin pyyhältävän elämäntavan keskeiseen symboliin, yksityisautoiluun. Protestimielialaa korotti tulevaisuutta koskeva näköalattomuus, jossa työn ja toimeentulon epävarmuudella sekä ympäriltä heikkenevillä palveluilla on keskeinen rooli. Jo rapautunut luottamus ranskalaiseen demokratiaan sai lisävahvistusta, kun eliitin jäseneksi mielletty Macron myönsi yhtäaikaisesti verohelpotuksia rikkaille. Ei ihme, että soppa oli valmis.

Olisi täysin väärä johtopäätös ajatella Ranskan esimerkin osoittavan, että ilmastotoimien – jollaisena Macronin veronkorotus esiteltiin – toteuttaminen ei tule vastustuksen vuoksi onnistumaan saati, että niihin ei tulisi ryhtyä lainkaan. Keltaliivien pitäisi sen sijaan herättää pohtimaan, miten ilmastotoimet toteutetaan kokonaisvaltaisesti ja sosiaalisesti hyväksyttävästi.

Ranskan tapauksessa tämä tarkoittaisi esimerkiksi, että olisi etsittävä keinoja julkisen liikkumisen ja muiden palvelujen parantamiseksi. Samalla tulisi luoda ympäristöä tuhoavien fossiilitöiden sijasta sellaisia töitä, jotka rakentavat välittömästi vähäpäästöistä yhteiskuntaa. Työn ja osallisuuden kokemuksen yhteydellä onkin äärimmäisen tärkeä merkitys tulevina vuosina. On yhteiskunnallisen koheesion ja elämän mielekkyyden kannalta aivan eri asia joutua tekemään mitä tahansa töitä millä tahansa ehdoilla, kuin kokea oman työn kautta merkityksellistä osallisuutta yhteiskuntaan, joka on asettanut tehtäväkseen ja visiokseen tulevaisuuden pelastamisen tuholta.

Ilmastotoimien hyväksyttävyyden näkökulmasta eteen tulee väistämättä myös kysymys tulonjaosta, jonka tarkasteleminen on perusteltua paitsi oikeudenmukaisuuden myös varsinaisten päästövaikutusten näkökulmasta.

Tunnettu ilmastotutkija Kevin Andersson puhui taannoisessa Maailman talousfoorumin kokouksessa Davosissa asiasta selvin sanoin: jos maailman väestön eniten päästävä kymmenen prosenttia pudottaisi hiilidioksidipäästönsä keskimääräisen EU-kansalaisen tasolle, samalla kun loput 90 prosenttia maailman väestöstä ei tekisi yhtikäs mitään, putoaisivat maailman päästöt yhden kolmasosan. Tämä ei ilmastokriisiä tietenkään ratkaisisi, mutta oikeudenmukaisuuden näkökulmasta on tärkeää havaita, että toiset joutuvat vähentämään päästöjään ja kulutustaan enemmän kuin toiset.

Kiireellisten ja laaja-alaisten päästövähennystoimien aikakaudella olisi paha virhe kuvitella, että on olemassa jokin taloudesta ja sosiaalisesta maailmasta irrallinen ilmastopolitiikan sektori, josta käsin päästövähennystoimet pannaan toimeen. Tällaista sektoria ei ole, vaan ilmastopolitiikka on osa laajempaa yhteiskuntapolitiikkaa. Paradoksaalisesti ilmastotoimien onnistunut toteuttaminen edellyttää siis erillisen ilmastopolitiikan ajatuksen hylkäämistä.

Tulevina vuosikymmeninä korostuvat politiikan ”perinteiset” kysymykset talouden poliittisuudesta, demokratian legitiimiydestä, eriarvoisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Suuntaamalla huomio näihin kysymyksiin ja asettamalla samalla yhteinen visio siitä, miten nopeat ja kaikkia talouden aloja koskevat päästövähennystoimet toteutetaan, voidaan saada aikaan ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi vaadittava yhteiskunnallinen muutos.

Näytä teksti kokonaisuudessaan >>

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here